Rakas Joulupukki!

En oikein keksi mitä minä itselleni tarvitsisin, joten jos sopii, toivon tänä vuonna lahjoja muille tahoille. Tai no jos kerkeät niin ehkä voisin parit mustat kynsikkäät ottaa, niitä kun tuntuu häviävän melkoista tahtia. Jos ne olisivat sellaista vähän pidempää mallia, niin aina parempi.

Sinulla kun on niitä tonttuja apunasi ilmeisesti vaikka kuinka paljon, niin mitäs jos pistäisit heidät välillä vähän aivotyöhön. He voisivat oikein porukalla keksiä Viestintävirastolle ja levy-yhtiöille joululahjaksi jonkin hyvän systeemin, jolla musiikin digitaalinen kaupankäynti saataisiin kannattavaksi kaikille. Ja siinä samalla kun kerran asiaan perehtyvät, voisivat kehitellä kaikille osapuolille reilun tavan kerätä niitä kopiointimaksuja, mistä niin kovasti vastikään kohistiin. En tiedä, ovatko ne Sinun tonttusi kovin fiksua väkeä, mutta ehkä määrä korvaisi laadun? (Sitä paitsi välillä tuntuu että pykälät säätää joukko apinoita, kuinka paljon huonommin tontut voisivat suoriutua? Heh!)

Piraateille ei tarvitse viedä mitään, he kun ovat jo omat ilmaiset asiansa ottaneet.

Tuonne meidän orkesterin keskustelufoorumille voisit viedä vähän tolkkua ja jakaa sitä tasaisesti kaikkien kirjautuneiden kesken. Siellä on nyt jotenkin ihmeellisesti syntynyt ainakin kaksi eri leiriä, jotka ovat jonkinlaisessa sodassa keskenään. On tainnut unohtua mistä bändin keskustelufoorumilla pitäisi olla kyse, ja mittasuhteet ovat menneet jotenkin sekaisin. Itselläni ei oikein meinaa virta riittää, on tosi vaikeaa yrittää toimia sovittelijana sodassa jonka motiiveja en tajua. Jos viitsisit edes vilkaista tilannetta ja katsoa onko mitään tehtävissä, niin tänx!

Elonkerjuu-orkesterille voisit viedä jonkun tosi kovan solistin! Jonkinlaisesta kilpailutilanteesta siinä on kysymys ja kyllä Elonkerjuu lähtee vähän takamatkalta Lauri Tähkän soolouraan verrattuna. Olisi jännittävää seurata tasaväkistä kilpailua!

Perussuomalaisille voisit viedä säkillisen rohkeutta, kun heitä tuntuu niin kovasti pelottavan koko ajan. Jos saisit jotenkin osoitettua, ettei kaikki muutos ole välttämättä pahasta, niin se olisi tosi hienoa. Ja sille yhdelle Hakkaraiselle voisit viedä ainakin muutaman kirjan, esim. Darwinin Lajien synty ja Hawkingin Ajan lyhyt historia voisivat olla hyviä. Ja vie vielä rasiallinen tulitikkuja niin hän voisi aattoiltana ilahduttaa itseään ja läheisiään tulitikkupaukulla! (Meillä päin sitä kutsuttiin enkelinpieruksi. Siis sitä että tussauttaa koko askin kerralla tuleen.) Jaa mutta... ehkä voisitkin jättää ne tulitikut viemättä, siitä saattaisi muodostua kirjarovio. Vie vaikka viskipullo niiden kirjojen kylkiäisiksi. Rohkaisuksi.

Olen vähän järkeillyt, ja tullut siihen tulokseen että teillä siellä Korvatunturilla on ihan järjettömät määrät rahaa. En nimittäin millään jaksa uskoa että te rakennatte itse ne pleikkarit, televisiot ja lasketteluvälineet, joilla meitä kuolevaisia jouluisin ilahdutatte. Ihan taatusti käytte ne jostain ostamassa! Tehkääpäs siis tänä vuonna niin, että hankitte mahdollisimman suuren osan lahjatavaroistanne tuolta eteläisestä Euroopasta, esimerkiksi Kreikasta. Niillä kun menee noitten raha-asioiden kanssa päin persettä tätä nykyä niin ehkä tämmöinen muuvi toimisi edes jonkinlaisena elvyttäjänä. Kaikkia lahjoja ei tietenkään voi sieltä hankkia, Hakkarainen ei ymmärtäisi kreikankielisestä Lajien synnystä sitäkään vähää mitä suomenkielisestä, mutta onhan niillä esimerkiksi niitä pleikkareita siellä ihan varmasti. Harkitkaa edes. (HUOM: Lentävien porojen kanssa kun liihotatte rajojen yli niin ei tarvii maksaa tullejakaan!)

Tämmöisiä toiveita minulle tuli tänä jouluna mieleen. Toivottavasti pystyt edes osan toiveistani toteuttamaan!

Eipä sitten muuta kuin hirmu hyvää joulua, vaikka työn merkeissähän se taitaa Sinulla mennä. Toivottavasti ehdit pyhien jälkeen edes vähän lepäilemään.

Rakkain terveisin
Aki


PS. Jos ja kun käyt Joensuussa niin vietkö vielä äidilleni uuden digiboksin, kun ei nuo saatanan Topfieldit näemmä kestä yli kolmea vuotta mitenkään. Jos käyt sen Kreikasta niin asenna siihen suomenkielinen käyttis. Tattis!


-----


Blogi jää nyt joululomalle ja palaa ruotuun sitten kun taas tulee jotain mieleen. Hyvää joulua ja onnea uudelle vuodelle tasapuolisesti kaikille, Hakkaraisellekin! 

Ihmisten hommaa.

Työmatka alkaa usein 15h ennen työvuoron alkua. Linja-autossa on aina liian kylmä, paitsi toukokuusta elokuuhun, jolloin on liian kuuma. Sadan kilometrin matkalla menee 20 litraa naftaa, saman verran öljyä ja yksi litra punaviiniä.

Matkalla voisi nukkua, jos malttaisi. Levon sijaan aika tulee käytettyä tyhjännauramiseen, tarinoihin joita kenenkään näiden hetkien ulkopuolella ei koskaan pitäisi kuulla. Ruoaksi on lihapiirakoita makkaralla, aina. Ja jokaiselta huoltoasemalta tulee ostettua agenttikahvi (iso), vaikka jo oksettaakin. Ei malta nukkua, ettei mene hyvät tyhjännauramiset ohi.

Joskus matkalla katsotaan televisiotakin. Vaihtoehdot ovat Velipuolikuu tai Jugistyle, kaikki muu on liian vaikeaa. Jokainen entuudestaan tuttu hokema toistetaan kymmeniä kertoja ja nauretaan kuin idiootit.

Tänään tehään pönttö! Oskarin arki! Se on minun vaemoni tuo!

Sitten päästään perille Johonkin.

Hotelleissa ei ole nykyään enää ihan niin yksinäistä kuin ennen, taskuissa kulkevat Internet-yhteydet auttavat. Jokaisella on silti ikävä jotain, ihmistä tai arkea. Taas olisi hyvä hetki tirsailla, mutta on käsittämätöntä kuinka nopeasti se "oho tässähän on vielä 9h keikkaan, ehtii nukkuu ja syödä ja vaikka mitä" -tilanne kääntyy muotoon "joko se pittää mennä?". Yleiseen säätämiseen menee tietty aina oma aikansa.

Mikä hotelli? Oliko ruokaa jossain? Ilmottakaa nyt saatana ne vieraslistalaiset! Jäikö miun pikkutakki bussiin? 

Sitten joskus myöhään, kun kunnon ihmiset katsovat viimeisiä tv-ohjelmia, siirrytään varsinaiselle työmaalle. Siellä meille tarjoillaan alkoholijuomia. Kuka sitä nyt selvitäpäin? Ilmassa on aina levottomuutta ja baarin puolelta kumisee Haddaway.

Ei tänne tuu saatana ketään! Onko meijän pakko soittaa tuo? Onko se nyt tasan kaheltatoista? Miks ne aina tuota Haddawayta?

Työvuoroja on kovin erilaisia, yleensä kaikki menee vähintäänkin kelvollisesti. Joskus homma tuntuu vähän jotenkin ahdistavan rutinoituneelta, homma toimii mutta itseä ja kansalaisia ei saada liekkeihin. Tällaisten työvuorojen onnistuminen mitataan jälkikäteen saaduilla kommenteilla - omilla muistoilla on taipumus kääntyä positiivisiksi jälkikehujen edessä. Joskus kaikki palaset loksahtavat paukahtaen paikoilleen, ilmassa on kyyneleitä ja naurua, käsiä ja jalkoja, raivoa ja rakkautta. Sen parempaa ei olekaan. Siihen hetkeen jää koukkuun.

Noin 70 minuuttia siihen menee, meidän hommaamme. Sitä seuraa väistämätön palautehetki. Kukaan ei haluaisi antaa eikä kuulla palautetta välittömästi suorituksen jälkeen, mutta aina niin kuitenkin käy. Sen täytyy olla jonkinlainen jännityksen laukeamisefekti.

Unohit sitten Ihmarin väliosan?! Ei oikein nuotti alkukeikasta löytyny?! Miten sie jo känniin kerkesit? En kuullu taas saatana mittään.

Töiden jälkeen juodaan yleensä alkoholijuomia. Nukkumaan mennään sitten kun on pakko, mielellään ei ollenkaan. Matkaa jatketaan joko seuraavalle työmaalle tai koteihin, joko unien jälkeen tai samantien varhaisaamun pimeydessä. Mikäli kotimatkalle lähdetään samoilla silmillä työvuoron jälkeen, alkavat lähes poikkeuksetta juhlat. Pimeyden keskellä kiitävä bussi on yksi maailman viihtyisimpiä juhlapaikkoja, silloin kun on juuri siinä seurassa kuin haluaakin olla.

Sitten kun paluumatkalla näkee kuinka viikon reissun uuvuttama rakas miksaaja tallustaa apein askelin kotipihaansa nuhjainen reppu selässään, jotenkin sydäntä kouraisee. Samalla iskee tunnesekamelska:

Onneks pääsee vähän kottiinsa tuokin poloinen. Tää reissu oli taas tässä höh. Onneks pääsen vähän kottiin miekin. Onneks parin päivän päästä taas mennään!

Työmatkan jälkeen menee kaksi-kolme päivää puolitehoisena, jotenkin työ- ja siviilimaailmojen välitilassa. Valvomisvaihe jää päälle ja uni ei tule silloin kuin siviilimaailmassa pitäisi. Kaipaan niitä aikoja, kun työmatkoja painettiin kaksi viikkoa putkeen ja sitten oltiin kaksi viikkoa kotona, vaikken ole niitä aikoja koskaan elänytkään.

Tämmöstä tää meidän homma on. Onnekkaiden ja etuoikeutettujen ihmisten hommaa.

All-in or fold.

En ole vielä blogannut niin kauaa, että uskaltaisin alkaa puhua itsestäni kolmannessa persoonassa, siis esim. "tällä viikolla bloggaajanne kävi paskalla". Sen verran uskalias ja kokenut jo kuitenkin mielestäni olen, että uskallan kirjoittaa blogin suosikkiaiheestani: itsestäni!

---

Kun pelaajan stäkki pokeriturnauksessa vajuu n. 10 big blindin kokoiseksi, hänen sanotaan olevan ”all-in or fold” –vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä pelaajan ainoat järkevät vaihtoehdot ovat joko laittaa kaikki pelimerkkinsä pottiin, tai heittää korttinsa pois.

Voitto tai kuolema!

Minusta tuntuu, että elän niin kuin olisin aina tuossa pokeriturnauksen ”puskuvaiheessa”. En ole oikein koskaan osannut suhtautua asioihin keskitehoisesti – jos innostun jostain asiasta, pusken surutta merkkini keskeen ja jos jokin asia tuntuu epäkiinnostavalta, en pysty suoriutumaan hommasta ensinkään. Fold.

Näin pikkupoikana Milos Formanin Amadeus-elokuvan. Kävin 8-9 vuotiaana katsomassa sen neljä kertaa elokuvateatterissa (ei ollu VHS-nauhuria meillä) ja päätin ryhtyä säveltäjäksi. En osannut soittaa mitään soitinta enkä tuntenut nuotteja. Hankin kuitenkin nuottipaperia ja kirjoittelin niille nuotteja, leikin säveltäjää. Halusin säveltää oopperan ennen kuin täytän 10v. No ei onnistunut. Jokin kipinä Amadeuksesta kuitenkin jäi – vaikken ollutkaan säveltänyt oopperaa kymmenvuotiaana (enkä kyllä vielä 36-vuotiaanakaan), aloitin kuitenkin pianonsoiton.

Peruskoulun seitsemännellä luokalla tutustuin ystävieni kautta roolipeleihin. Pelasimme kouluvuoden aikana viikonloppuisin, ja kesälomalla monta kertaa viikossa kauheita tuntimääriä ja kaikkina vuorokaudenaikoina. Kun en istunut pelipöydässä, lueskelin yöt läpeensä AD&D-sääntökirjoja, suomentelin seikkailuja ja kirjoittelin omiani. Hekumoin. Heittäydyin. Upposin.

Kahdeksannella luokalla lainasin koulukaveriltani nylon-kielisen kitaran hiihtoloman ajaksi. Karhu Multigradeni pölyttyivät kaapissa ja minä soitin kitaraa. Opettelin pari sointua ja kahlasin sitten yökaudet musiikkikirjoja läpi etsien kappaleita, joita voisin soittaa osaamillani soinnuilla. (Syksyn sävel meni aika pian, paitsi se H7 oli aika paha.) Neljä sointua opittuani aloin värkätä omia lauluja ja äänitellä niitä kasetille. Pikkuhiljaa tästä vimmasta kehittyi harrastus ja sittemmin elämäntyö. Pianoa olin toki soittanut jo muutamia vuosia, ja tehnyt jonkin verran omia sävellyksiäkin, mutta varsinaisia lauluja aloin tehdä vasta kitaran kanssa.

Puoli vuotta ennen armeijaan astumispäivääni arvoin vielä kovasti, josko minun sittenkin kannattaisi palvella isänmaatani siviilipalveluksen muodossa. En kokenut olevani armeijamateriaalia, tämmönen hipinrähjä kun olen. Sitten kuitenkin, rintamalla palvelleen ukkini kapteenin haamun innoittamana kenties, aloin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Palvelukseenastumispäivänä 10.7.1995 ajoin hiukseni pois ja lähdin inttiin ajatuksenani mennä mahdollisimman pitkälle. Että täysillä nyt sitten, RUK:n kautta! Mutta niin kuin Martti Servo asian osuvasti kiteytti: Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu? Onko niin ettei niittää voi sieltä, mihin koskaan ei kylvetty? Sain P-kokeista maksimiarvosanat mutta lihas- ja yleiskuntoni olivat niin kehnoja ettei minua iletty lähettää Reserviupseerikouluun hakemaan veeämteeällää. Suomeksi: kärähti. Aliupseerikouluun kuitenkin kelpasin, se vaan ei oikein kelvannut minulle – hohto puuttui. Rimpuilin intin toki loppuun asti mutta olin lyhyesti sanottuna aika paska. Ei tullut ylennystäkään, vaikka alikersantiksi päästyäni jäin toimistoaliupseeriksi AUK:hon. Se paikka oli ns. "varmat natsat" –pesti, mutta ilman jäin. Kun ei kiinnostanut, niin en vaan osannut.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä opiskelija. En ole ikinä osannut motivoitua riittävästi, mikäli en ole aidosti kiinnostunut aiheesta. Kauppaoppilaitoksessa (2v opiskelua, kesken jäi) ja etenkin yliopistossa (~2v musiikkitieteen opiskelua, kesken jäi) sain parhaita mahdollisia tai ainakin hyviä arvosanoja kursseista, joista oikeasti kiinnostuin. Mikäli en saanut sisäistä kipinääni roihahtamaan kunnon liekkiin, kurssit menivät läpi joko rimaa hipoen tai eivät ollenkaan.

2006 syksyllä päätin kokeilla nettipokeria valomiehemme Vellu Hakalan ja muutaman keikkabussisession innostamana. Kun noin neljä vuotta ja tuhansia pelitunteja myöhemmin tajusin tästä ”harrastuksestani” olevan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, hyllystäni löytyi parikymmentä pokerikirjaa, maksoin jäsenmaksuja kahdelle eri opetussaitille, olin kirjoittanut tuhansia viestejä pokerifoorumeille ja kasvattanut 20€ pelikassani viisinumeroiseksi dollariläjäksi.

Tavallaan pidän tästä piirteestä itsessäni. Elämä olisi tylsää, jos ei ikinä innostuisi mistään täysillä. Välillä kuitenkin toivon että voisin suhtautua asioihin vähän neutraalimmin ja rennommin. Että en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti. Että en menettäisi yöuniani keskeneräisen laulun sanoituksen, blogikirjoituksen idean, valokuvaamisen, yksittäisen pokerikäden tai vaikkapa kokoelmalevyn biisijärjestyksen murehtimisen takia. Jos osaisin suhtautua intohimon kohteisiini vähän löysemmällä otteella, ehkä virtani riittäisi myös niiden vähän epäkiinnostavampien asioiden hoitamiseen. En ehkä tulisi riippuvaiseksi asioista niin helposti, ja mielialani eivät vaihtelisi niin paljoa. Olisinko maisteri? En tiedä. Olisiko seinälläni platinalevy? En tiedä.

Ihasssama. I’m all-in.