maanantai 19. joulukuuta 2011

Rakas Joulupukki!

En oikein keksi mitä minä itselleni tarvitsisin, joten jos sopii, toivon tänä vuonna lahjoja muille tahoille. Tai no jos kerkeät niin ehkä voisin parit mustat kynsikkäät ottaa, niitä kun tuntuu häviävän melkoista tahtia. Jos ne olisivat sellaista vähän pidempää mallia, niin aina parempi.

Sinulla kun on niitä tonttuja apunasi ilmeisesti vaikka kuinka paljon, niin mitäs jos pistäisit heidät välillä vähän aivotyöhön. He voisivat oikein porukalla keksiä Viestintävirastolle ja levy-yhtiöille joululahjaksi jonkin hyvän systeemin, jolla musiikin digitaalinen kaupankäynti saataisiin kannattavaksi kaikille. Ja siinä samalla kun kerran asiaan perehtyvät, voisivat kehitellä kaikille osapuolille reilun tavan kerätä niitä kopiointimaksuja, mistä niin kovasti vastikään kohistiin. En tiedä, ovatko ne Sinun tonttusi kovin fiksua väkeä, mutta ehkä määrä korvaisi laadun? (Sitä paitsi välillä tuntuu että pykälät säätää joukko apinoita, kuinka paljon huonommin tontut voisivat suoriutua? Heh!)

Piraateille ei tarvitse viedä mitään, he kun ovat jo omat ilmaiset asiansa ottaneet.

Tuonne meidän orkesterin keskustelufoorumille voisit viedä vähän tolkkua ja jakaa sitä tasaisesti kaikkien kirjautuneiden kesken. Siellä on nyt jotenkin ihmeellisesti syntynyt ainakin kaksi eri leiriä, jotka ovat jonkinlaisessa sodassa keskenään. On tainnut unohtua mistä bändin keskustelufoorumilla pitäisi olla kyse, ja mittasuhteet ovat menneet jotenkin sekaisin. Itselläni ei oikein meinaa virta riittää, on tosi vaikeaa yrittää toimia sovittelijana sodassa jonka motiiveja en tajua. Jos viitsisit edes vilkaista tilannetta ja katsoa onko mitään tehtävissä, niin tänx!

Elonkerjuu-orkesterille voisit viedä jonkun tosi kovan solistin! Jonkinlaisesta kilpailutilanteesta siinä on kysymys ja kyllä Elonkerjuu lähtee vähän takamatkalta Lauri Tähkän soolouraan verrattuna. Olisi jännittävää seurata tasaväkistä kilpailua!

Perussuomalaisille voisit viedä säkillisen rohkeutta, kun heitä tuntuu niin kovasti pelottavan koko ajan. Jos saisit jotenkin osoitettua, ettei kaikki muutos ole välttämättä pahasta, niin se olisi tosi hienoa. Ja sille yhdelle Hakkaraiselle voisit viedä ainakin muutaman kirjan, esim. Darwinin Lajien synty ja Hawkingin Ajan lyhyt historia voisivat olla hyviä. Ja vie vielä rasiallinen tulitikkuja niin hän voisi aattoiltana ilahduttaa itseään ja läheisiään tulitikkupaukulla! (Meillä päin sitä kutsuttiin enkelinpieruksi. Siis sitä että tussauttaa koko askin kerralla tuleen.) Jaa mutta... ehkä voisitkin jättää ne tulitikut viemättä, siitä saattaisi muodostua kirjarovio. Vie vaikka viskipullo niiden kirjojen kylkiäisiksi. Rohkaisuksi.

Olen vähän järkeillyt, ja tullut siihen tulokseen että teillä siellä Korvatunturilla on ihan järjettömät määrät rahaa. En nimittäin millään jaksa uskoa että te rakennatte itse ne pleikkarit, televisiot ja lasketteluvälineet, joilla meitä kuolevaisia jouluisin ilahdutatte. Ihan taatusti käytte ne jostain ostamassa! Tehkääpäs siis tänä vuonna niin, että hankitte mahdollisimman suuren osan lahjatavaroistanne tuolta eteläisestä Euroopasta, esimerkiksi Kreikasta. Niillä kun menee noitten raha-asioiden kanssa päin persettä tätä nykyä niin ehkä tämmöinen muuvi toimisi edes jonkinlaisena elvyttäjänä. Kaikkia lahjoja ei tietenkään voi sieltä hankkia, Hakkarainen ei ymmärtäisi kreikankielisestä Lajien synnystä sitäkään vähää mitä suomenkielisestä, mutta onhan niillä esimerkiksi niitä pleikkareita siellä ihan varmasti. Harkitkaa edes. (HUOM: Lentävien porojen kanssa kun liihotatte rajojen yli niin ei tarvii maksaa tullejakaan!)

Tämmöisiä toiveita minulle tuli tänä jouluna mieleen. Toivottavasti pystyt edes osan toiveistani toteuttamaan!

Eipä sitten muuta kuin hirmu hyvää joulua, vaikka työn merkeissähän se taitaa Sinulla mennä. Toivottavasti ehdit pyhien jälkeen edes vähän lepäilemään.

Rakkain terveisin
Aki


PS. Jos ja kun käyt Joensuussa niin vietkö vielä äidilleni uuden digiboksin, kun ei nuo saatanan Topfieldit näemmä kestä yli kolmea vuotta mitenkään. Jos käyt sen Kreikasta niin asenna siihen suomenkielinen käyttis. Tattis!


-----


Blogi jää nyt joululomalle ja palaa ruotuun sitten kun taas tulee jotain mieleen. Hyvää joulua ja onnea uudelle vuodelle tasapuolisesti kaikille, Hakkaraisellekin! 

maanantai 12. joulukuuta 2011

Ihmisten hommaa.

Työmatka alkaa usein 15h ennen työvuoron alkua. Linja-autossa on aina liian kylmä, paitsi toukokuusta elokuuhun, jolloin on liian kuuma. Sadan kilometrin matkalla menee 20 litraa naftaa, saman verran öljyä ja yksi litra punaviiniä.

Matkalla voisi nukkua, jos malttaisi. Levon sijaan aika tulee käytettyä tyhjännauramiseen, tarinoihin joita kenenkään näiden hetkien ulkopuolella ei koskaan pitäisi kuulla. Ruoaksi on lihapiirakoita makkaralla, aina. Ja jokaiselta huoltoasemalta tulee ostettua agenttikahvi (iso), vaikka jo oksettaakin. Ei malta nukkua, ettei mene hyvät tyhjännauramiset ohi.

Joskus matkalla katsotaan televisiotakin. Vaihtoehdot ovat Velipuolikuu tai Jugistyle, kaikki muu on liian vaikeaa. Jokainen entuudestaan tuttu hokema toistetaan kymmeniä kertoja ja nauretaan kuin idiootit.

Tänään tehään pönttö! Oskarin arki! Se on minun vaemoni tuo!

Sitten päästään perille Johonkin.

Hotelleissa ei ole nykyään enää ihan niin yksinäistä kuin ennen, taskuissa kulkevat Internet-yhteydet auttavat. Jokaisella on silti ikävä jotain, ihmistä tai arkea. Taas olisi hyvä hetki tirsailla, mutta on käsittämätöntä kuinka nopeasti se "oho tässähän on vielä 9h keikkaan, ehtii nukkuu ja syödä ja vaikka mitä" -tilanne kääntyy muotoon "joko se pittää mennä?". Yleiseen säätämiseen menee tietty aina oma aikansa.

Mikä hotelli? Oliko ruokaa jossain? Ilmottakaa nyt saatana ne vieraslistalaiset! Jäikö miun pikkutakki bussiin? 

Sitten joskus myöhään, kun kunnon ihmiset katsovat viimeisiä tv-ohjelmia, siirrytään varsinaiselle työmaalle. Siellä meille tarjoillaan alkoholijuomia. Kuka sitä nyt selvitäpäin? Ilmassa on aina levottomuutta ja baarin puolelta kumisee Haddaway.

Ei tänne tuu saatana ketään! Onko meijän pakko soittaa tuo? Onko se nyt tasan kaheltatoista? Miks ne aina tuota Haddawayta?

Työvuoroja on kovin erilaisia, yleensä kaikki menee vähintäänkin kelvollisesti. Joskus homma tuntuu vähän jotenkin ahdistavan rutinoituneelta, homma toimii mutta itseä ja kansalaisia ei saada liekkeihin. Tällaisten työvuorojen onnistuminen mitataan jälkikäteen saaduilla kommenteilla - omilla muistoilla on taipumus kääntyä positiivisiksi jälkikehujen edessä. Joskus kaikki palaset loksahtavat paukahtaen paikoilleen, ilmassa on kyyneleitä ja naurua, käsiä ja jalkoja, raivoa ja rakkautta. Sen parempaa ei olekaan. Siihen hetkeen jää koukkuun.

Noin 70 minuuttia siihen menee, meidän hommaamme. Sitä seuraa väistämätön palautehetki. Kukaan ei haluaisi antaa eikä kuulla palautetta välittömästi suorituksen jälkeen, mutta aina niin kuitenkin käy. Sen täytyy olla jonkinlainen jännityksen laukeamisefekti.

Unohit sitten Ihmarin väliosan?! Ei oikein nuotti alkukeikasta löytyny?! Miten sie jo känniin kerkesit? En kuullu taas saatana mittään.

Töiden jälkeen juodaan yleensä alkoholijuomia. Nukkumaan mennään sitten kun on pakko, mielellään ei ollenkaan. Matkaa jatketaan joko seuraavalle työmaalle tai koteihin, joko unien jälkeen tai samantien varhaisaamun pimeydessä. Mikäli kotimatkalle lähdetään samoilla silmillä työvuoron jälkeen, alkavat lähes poikkeuksetta juhlat. Pimeyden keskellä kiitävä bussi on yksi maailman viihtyisimpiä juhlapaikkoja, silloin kun on juuri siinä seurassa kuin haluaakin olla.

Sitten kun paluumatkalla näkee kuinka viikon reissun uuvuttama rakas miksaaja tallustaa apein askelin kotipihaansa nuhjainen reppu selässään, jotenkin sydäntä kouraisee. Samalla iskee tunnesekamelska:

Onneks pääsee vähän kottiinsa tuokin poloinen. Tää reissu oli taas tässä höh. Onneks pääsen vähän kottiin miekin. Onneks parin päivän päästä taas mennään!

Työmatkan jälkeen menee kaksi-kolme päivää puolitehoisena, jotenkin työ- ja siviilimaailmojen välitilassa. Valvomisvaihe jää päälle ja uni ei tule silloin kuin siviilimaailmassa pitäisi. Kaipaan niitä aikoja, kun työmatkoja painettiin kaksi viikkoa putkeen ja sitten oltiin kaksi viikkoa kotona, vaikken ole niitä aikoja koskaan elänytkään.

Tämmöstä tää meidän homma on. Onnekkaiden ja etuoikeutettujen ihmisten hommaa.

maanantai 5. joulukuuta 2011

All-in or fold.

En ole vielä blogannut niin kauaa, että uskaltaisin alkaa puhua itsestäni kolmannessa persoonassa, siis esim. "tällä viikolla bloggaajanne kävi paskalla". Sen verran uskalias ja kokenut jo kuitenkin mielestäni olen, että uskallan kirjoittaa blogin suosikkiaiheestani: itsestäni!

---

Kun pelaajan stäkki pokeriturnauksessa vajuu n. 10 big blindin kokoiseksi, hänen sanotaan olevan ”all-in or fold” –vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä pelaajan ainoat järkevät vaihtoehdot ovat joko laittaa kaikki pelimerkkinsä pottiin, tai heittää korttinsa pois.

Voitto tai kuolema!

Minusta tuntuu, että elän niin kuin olisin aina tuossa pokeriturnauksen ”puskuvaiheessa”. En ole oikein koskaan osannut suhtautua asioihin keskitehoisesti – jos innostun jostain asiasta, pusken surutta merkkini keskeen ja jos jokin asia tuntuu epäkiinnostavalta, en pysty suoriutumaan hommasta ensinkään. Fold.

Näin pikkupoikana Milos Formanin Amadeus-elokuvan. Kävin 8-9 vuotiaana katsomassa sen neljä kertaa elokuvateatterissa (ei ollu VHS-nauhuria meillä) ja päätin ryhtyä säveltäjäksi. En osannut soittaa mitään soitinta enkä tuntenut nuotteja. Hankin kuitenkin nuottipaperia ja kirjoittelin niille nuotteja, leikin säveltäjää. Halusin säveltää oopperan ennen kuin täytän 10v. No ei onnistunut. Jokin kipinä Amadeuksesta kuitenkin jäi – vaikken ollutkaan säveltänyt oopperaa kymmenvuotiaana (enkä kyllä vielä 36-vuotiaanakaan), aloitin kuitenkin pianonsoiton.

Peruskoulun seitsemännellä luokalla tutustuin ystävieni kautta roolipeleihin. Pelasimme kouluvuoden aikana viikonloppuisin, ja kesälomalla monta kertaa viikossa kauheita tuntimääriä ja kaikkina vuorokaudenaikoina. Kun en istunut pelipöydässä, lueskelin yöt läpeensä AD&D-sääntökirjoja, suomentelin seikkailuja ja kirjoittelin omiani. Hekumoin. Heittäydyin. Upposin.

Kahdeksannella luokalla lainasin koulukaveriltani nylon-kielisen kitaran hiihtoloman ajaksi. Karhu Multigradeni pölyttyivät kaapissa ja minä soitin kitaraa. Opettelin pari sointua ja kahlasin sitten yökaudet musiikkikirjoja läpi etsien kappaleita, joita voisin soittaa osaamillani soinnuilla. (Syksyn sävel meni aika pian, paitsi se H7 oli aika paha.) Neljä sointua opittuani aloin värkätä omia lauluja ja äänitellä niitä kasetille. Pikkuhiljaa tästä vimmasta kehittyi harrastus ja sittemmin elämäntyö. Pianoa olin toki soittanut jo muutamia vuosia, ja tehnyt jonkin verran omia sävellyksiäkin, mutta varsinaisia lauluja aloin tehdä vasta kitaran kanssa.

Puoli vuotta ennen armeijaan astumispäivääni arvoin vielä kovasti, josko minun sittenkin kannattaisi palvella isänmaatani siviilipalveluksen muodossa. En kokenut olevani armeijamateriaalia, tämmönen hipinrähjä kun olen. Sitten kuitenkin, rintamalla palvelleen ukkini kapteenin haamun innoittamana kenties, aloin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Palvelukseenastumispäivänä 10.7.1995 ajoin hiukseni pois ja lähdin inttiin ajatuksenani mennä mahdollisimman pitkälle. Että täysillä nyt sitten, RUK:n kautta! Mutta niin kuin Martti Servo asian osuvasti kiteytti: Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu? Onko niin ettei niittää voi sieltä, mihin koskaan ei kylvetty? Sain P-kokeista maksimiarvosanat mutta lihas- ja yleiskuntoni olivat niin kehnoja ettei minua iletty lähettää Reserviupseerikouluun hakemaan veeämteeällää. Suomeksi: kärähti. Aliupseerikouluun kuitenkin kelpasin, se vaan ei oikein kelvannut minulle – hohto puuttui. Rimpuilin intin toki loppuun asti mutta olin lyhyesti sanottuna aika paska. Ei tullut ylennystäkään, vaikka alikersantiksi päästyäni jäin toimistoaliupseeriksi AUK:hon. Se paikka oli ns. "varmat natsat" –pesti, mutta ilman jäin. Kun ei kiinnostanut, niin en vaan osannut.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä opiskelija. En ole ikinä osannut motivoitua riittävästi, mikäli en ole aidosti kiinnostunut aiheesta. Kauppaoppilaitoksessa (2v opiskelua, kesken jäi) ja etenkin yliopistossa (~2v musiikkitieteen opiskelua, kesken jäi) sain parhaita mahdollisia tai ainakin hyviä arvosanoja kursseista, joista oikeasti kiinnostuin. Mikäli en saanut sisäistä kipinääni roihahtamaan kunnon liekkiin, kurssit menivät läpi joko rimaa hipoen tai eivät ollenkaan.

2006 syksyllä päätin kokeilla nettipokeria valomiehemme Vellu Hakalan ja muutaman keikkabussisession innostamana. Kun noin neljä vuotta ja tuhansia pelitunteja myöhemmin tajusin tästä ”harrastuksestani” olevan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, hyllystäni löytyi parikymmentä pokerikirjaa, maksoin jäsenmaksuja kahdelle eri opetussaitille, olin kirjoittanut tuhansia viestejä pokerifoorumeille ja kasvattanut 20€ pelikassani viisinumeroiseksi dollariläjäksi.

Tavallaan pidän tästä piirteestä itsessäni. Elämä olisi tylsää, jos ei ikinä innostuisi mistään täysillä. Välillä kuitenkin toivon että voisin suhtautua asioihin vähän neutraalimmin ja rennommin. Että en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti. Että en menettäisi yöuniani keskeneräisen laulun sanoituksen, blogikirjoituksen idean, valokuvaamisen, yksittäisen pokerikäden tai vaikkapa kokoelmalevyn biisijärjestyksen murehtimisen takia. Jos osaisin suhtautua intohimon kohteisiini vähän löysemmällä otteella, ehkä virtani riittäisi myös niiden vähän epäkiinnostavampien asioiden hoitamiseen. En ehkä tulisi riippuvaiseksi asioista niin helposti, ja mielialani eivät vaihtelisi niin paljoa. Olisinko maisteri? En tiedä. Olisiko seinälläni platinalevy? En tiedä.

Ihasssama. I’m all-in.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Sellainen laite.

Sellainen laite pitäisi olla, että sen avulla ihmiset pystyisivät vaihtamaan olojaan.

Jos kuulisi kahvilassa jonkun urheilullisen tsubun vappupäivänä valittelevan että "vieläkin vähän krapula vaivaa, vaikka kello on jo kohta viisi iltapäivällä", voisi käydä tyrkkäämässä sille anturan ohimoon että "vejäpä tuosta". Itse olisi tietty dokannut viikon ja valvonut viimeiset kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Saattaisi kiirakorvella vähän naama venähtää.

Teini-ikää lähestyvä poika ja keuhkosyöpää sairastava isoäiti voisivat vaihtaa hetkeksi fiiliksiään. Eipä varmaan alottaisi poika tupakointia, ja toisaalta isoäiti saisi vielä hetken kokea miltä tuntuu olla nuori ja ponteva.

Laitetta voitaisiin käyttää tehokkaasti rikollisten rangaistuksissa. Murhaajia ja muita kehveleitä voitaisiin piinata vuosikausia heidän uhriensa omaisten fiiliksillä ja koulukiusaajille räpsäyttää jälki-istunnon lisämausteeksi kiusatun ja hakatun kivut. Ja jos laite olisi niin hi-fi että se toimisi myös välillä ihminen-eläin, turkistarhaajille ja muille eläinrääkkääjille voitaisiin antaa maistiaisiksi vangitun ja kidutetun eläimen paniikki.

Mies ja nainen voisivat vaihtaa orgasmeja. Sellaisen laitteen kanssa yhtäaikainen laukeaminen saattaisi olla vinkeä kokemus. (Naiset huom: sellaisen laitteen kanssa ei kannata feikata orgasmia, mies huomaa!)

Voitaisiin järjestää maailmanlaajuisia arpajaisia, joiden tuloksen perusteella yksi tuurihaukka (vaikka kerran kuukaudessa) pääsisi hakemaan tuntumat ennaltamäärätyltä julkkikselta. "Tällä viikolla Olosieppari-arvonnassa Barack Obama, ensi viikolla Jorma Pulkkinen!" Olisihan se hienoa tietää ihan tarkalleen, miltä Jorma Pulkkisesta tuntuu.

Monet ristiriidat ratkeaisivat helpommin. Miehet saattaisivat päästä paremmin jyvälle naisen logiikasta (ja päin vastoin)  ja ihan varmasti valtiotason neuvotteluissakin olisi hyötyä siitä, että osapuolet ymmärtäisivät toistensa motiivit ja päivän fiilarit.

Johtopäätös: Sellaisesta laitteesta olisi valtavasti hyötyä ja iloa. Insinöörit, herätys!

Tuli vaan mieleen.


JÄLKIKIRJOITUS: Esittelin ideani diplomi-insinööriystävälleni Antille. Hän haluaisi kuulemma tietää mitä pulun päässä liikkuu, ja mitä ajattelee solvauksia kadunkulmassa huuteleva puliukko. Lakkaisit, Antti, miettimästä moisia ja keskittyisit suunnittelemaan sellaista laitetta. Ei se itsestään keksiydy.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Isot Levy-yhtiöt on perseestä.

Ne Isot Levy-yhtiöt on siis niinku ihan perseestä! Niissä ei oo popparilla yhtään sananvaltaa ja meininki on semmosta et ”hei, jos ei toi lätty rupee myymään ni ovi on tuolla”. Pukupelle istuu studion nurkassa huutamassa että ”laita tasasemmaks että soi radiossa”.

Niinku Hatakan Kärtsykin sano telkkarissa, ni niissä Isoissa Levy-yhtiöissä on pelkkii bisnesmiehii jotka kyl osaa papereita lukee mut ei ne osaa kuunnella musiikkii!

Ite en kyl kestäis yhtään olla tommosella firmalla! Se on vaan ihan hiton paljon hauskempaa ku saa ite tehä vaan mitä huvittaa, eikä oo kukaan hengittämässä niskaan. Meilläkään ei oo ees mitään tuottajaa ku ihan itekseen meijän kitaristin kotona tuo edellinenkin levy ääniteltiin. No on meillä ”vastaava tuottaja” sentään, mut sekin on vaan yks kaveri Janne, joka käy lähinnä fiilistelemässä studiolla sillon tällön kun sillä on tylsää. Soitti se kerran yhen kitarasoolon puolikkaankin meille, kun ei ite osattu soittaa siihen tarpeeks vääriä ääniä.

Kyllähän se niin on että jos mieli noita lauluja saada julkastuu ja radioon, niin pitää olla joku tyyppi joka niitä tarjoilee etiäpäin. Onneks meille löyty yks semmonen Katja, joka on kyl tosi pätevä siinä hommassaan. Se on semmonen ihme hörhö joka aikasemmin myi esimerkiks Peer Güntin, Viikatteen ja Apulannan paitoja ja kierteli niitten kans Suomee. Nykyäänkin se kiertää joka kesä jokaikiset festarit mihin vaan mitenkään pääsee, ja on tosi kiva tyyppi kaikinpuolin. Oikein musadiggarien musadiggari!

Sekin on tässä meijän firmassa hirmu hyvä, että meijän annettiin ihan rauhassa kehittyä! Jos oltas oltu jollain Isolla Levy-yhtiöllä ni ihan varmana oltas saatu kenkää viimeistään tokan levyn tai ihan vihonviimeistään kolmannen levyn jälkeen. Kun eihän ne myyny niinku mittään. Mut meijän yhtiössä on onneks semmonen hyvä henki (ainaki meijän kohalla ollu) että annetaan juttujen kasvaa rauhassa ja mietitään niitä myyntilukuja sitte joskus. Se että alettiin ite äänittää ja tuottaa ja lopulta miksatakin nää meijän levyt oli meille kyl paras juttu ever. Ei ois varmana semmonen Iso Levy-yhtiö antanu lupaa yrittää itekseen kun ei ne aikasemmatkaan levyt myyny mittään. Omasta päästä ku tekkee ni on mahikset erottua joukosta ja niinhän se meijänki neljäs levy sit alko liikkuu laajemminkin.

Että semmosta tällä kertaa. En nyt pysty nimeemään ulkomuistista yhtään semmosta Isoa Levy-yhtiötä, mitkä on ihan perseestä, mut kyl niitä varmaan on vaikka kuinka paljon kun niitä niistä niin paljon kauhujuttuja kuulee. Tää meijän firma on Sony.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kehupäivä.

En tiedä mikä tilanne on muilla aloilla, mutta musiikkipiireissä kollegoiden ja muiden oman alan ihmisten kehuminen tuntuu olevan harvinainen ilmiö. Tää on enämpi tämmöstä kyräilyä. Todennäköisesti kehuminen on hankalaa ainakin meille suomalaisille muutenkin, siksi kalenterissa pitäisi olla kehupäivä. Esimerkiksi tänään 14. marraskuuta.

Mie alotan:

  • Anna Abreu, olet jatkuvasti lähempänä kansainvälistä popstarba-tasoa ja olen pitänyt lauluäänestäsi ensimmäisestä Idols-karsinnasta lähtien.
  • Anssi Kela, vaikutat viisaalta mieheltä ja ahkeruutesi sekä eritoten nettiaktiivisuutesi on ihailtavaa. 
  • Antti Tuisku, teet työtäsi selvästikin sydämelläsi, valtavalla tarmolla, ennakkoluulottomasti ja ehdottomasti omana itsenäsi. Se on aika siistiä.
  • Apulanta, uranne on todella komea ja Toni Wirtasen sävellykset ovat maamme parhaimmistoa.
  • Arto Tuunela, teet suomenkieliselle popmusiikille todella hyvää Pariisin Kevään tuotannolla.
  • Chisu, kaltaisiasi superlahjakkuuksia on harvassa ja on hienoa seurata menestystäsi. 
  • CMX, olette ennakkoluuloton, arvaamaton ja hieno orkesteri.
  • Herra Ylppö, olet kerrassaan mainio (media)hahmo, ja tuotannossasi on lukuisia täysosumia tai lähes-täysosumia, sekä Maj Karman että Ihmisten keulilla. Lisäksi taulusi ovat oikeasti hienoja. (PS. Odottelen sitä Serafia edelleen.)
  • Ilkka Alanko, olet mainio tyyppi ja arvostan kykyäsi olla välittämättä vittujakaan mitä muut ajattelevat.
  • Ismo Alanko, urasi laajuus ja uudistumiskykysi eivät lakkaa hämmästyttämästä.
  • Jenni Vartiainen, tulkitset laulusi niin että sinua tekee mieli uskoa. Jättimäinen menestyksesi ei ole sattumaa vaan ansaittua.
  • Johanna Kurkela, lauluäänesi on vangitseva.
  • Juho Juntunen, olet Suomen paras rock-toimittaja/-kirjailija ja piirroksesi ovat vuodesta toiseen hulvattomia. 
  • Jukka Poika, harva orkesteri toimii aurinkoisella festarilavalla niin kuin sinä ja ryhmäsi. 
  • Jussi Mäntysaari, ennakkoluulottomat ja suvaitsevaiset musadiggarit ovat harvassa, onneksi meillä on sinut.
  • Kaija Koo, olet selkeästi mahtava tyyppi.
  • Lassi Valtonen, vaikutat älyttömän sympaattiselta hahmolta ja hyvin lahjakkaalta tulkitsijalta. Toivotan sinulle pitkää ja menestyksekästä uraa.
  • Mira Luoti, esiintymisesi, heittäytymiskykysi ja lämminhenkisyytesi tekevät minusta fanisi.
  • Rock-toimittaja Nalle Österman, Härmägeddon on viihdyttävää luettavaa.
  • Paula Vesala, tekstisi ovat keskimäärin ihan helvetin hyviä ja olet huikea laulaja ja esiintyjä.
  • Rumba-lehti, lehdellänne on toisinaan hienot kannet. 
  • Samuli Putro, olet yksi maamme parhaita sanoittajia kautta aikain. Elämä on juhla (sekä levy että biisi) on jo klassikko.
  • Soundi-lehti, juttujenne taso on keskimäärin erittäin hyvä ja toimittajakunnassanne on liuta kelpo kirjoittajia.
  • Stella, on hienoa että olette onnistuneet uudistumaan niin että kuulostatte nyt tekevän juuri sellaista musiikkia kuin itse haluatte.
  • Sunrise Avenue, menestyksenne eritoten saksankielisissä maissa on huikeaa ja Samu Haber, olet hauska mies.
  • Von Hertzen Brothers, sävellys-, sovitus ja soittotaitonne häikäisevät kaltaistani ikuista amatööriä. Näytätte sitä paitsi niin hyvältä, että se on jo epäreilua. 

Ohhoh. Tuli jotenkin alaston olo. Tuli epäilyksen ja nolouden tunteita. Mikä minä luulen olevani? Asetanko tässä itseni nyt jotenkin kaikkien yläpuolelle? Kehtaako tuolleen sanoa?

Eräs rock-toimittaja valisti minua blogini innoittamana (inhottamana?) Facebookissa, että "Positiivisuus kiinnostaa suomalaisia lukijoita huomattavasti vähemmän kuin negatiivisuus. Ja minulla on tutkittua omakohtaista tilastotiedettä tukemassa tätä väitettä."

Niin surullista kuin se onkin, hän on varmasti oikeassa. Onneksi en tällä hetkellä ainakaan kauheasti välitä, kuinka moni ihminen blogiani lukee. Annan mieluummin 500:lle ihmiselle hyvää kuin 5000:lle ihmiselle pahaa mieltä. Niin epäcool minä olen! Hahaa!

Vatsataudin jälkiväsymys sotkee pääni, taitaa olla parempi lopettaa tämä kirjoitus ennen kuin käytän termiä Naminami.

Kehukaa toisianne!

    maanantai 7. marraskuuta 2011

    Vihasta.

    Ei hätää, en aio puhua perussuomalaisista. Antaa viisaampien blogata poliittisemmista aiheista. Sen sijaan aion puhua Lauri Tähkästä, tarkemmin sanoen häneen kohdistuvasta vihasta.

    Yritän olla vihaamatta asioita. Yritän ymmärtää, hyväksyä, suvaita ja tarpeen vaatiessa olla välittämättä. Pyrin säästäämän vihani musiikkia tärkeämpiä asioita varten, enkä todellakaan vihaa ihmisiä, jotka tekevät musiikkia josta en pidä.

    ‎"Nyt olisi aika nousta barrikaadeille!! Ei tarttis Laurista kuulla enää muuta kuin kuolinilmoitus.."

    En pidä Lauri Tähkän musiikista, joskaan en ole kuunnellut hänen tuotantoaan levyltä – arvioni perustuu pitkälti radiosoittoon. En ole koskaan tavannut häntä, joten mielipiteeni hänen persoonastaan muodostuu hänen imagonsa kautta. Näin pätkän hänen keikkaansa Seinäjoen Vauhtiajoissa 23.7.2010 ja punaviinihuurujen läpi katsottuna lavaesiintymisensä oli varsin ansiokasta ja yleisönsä hurmioitunutta. Paheksuin hänen valintaansa pukeutua turkiskaulukseen 4.2.2010 pidettyyn Emma-gaalaan ja olen kuullut jonkin satunnaisen tarinan Tähkän kyseenalaisesta käyttäytymisestä yöelämässä.

    Siinä kaikki.

    "vahinkojahan voi sattua...kannattais laurin varmaan katsoa muutaman kerran kumpaankin suuntaan jos tietä ylittää!!!!"

    Sanovat, että jos jokin asia herättää voimakkaita tunteita puolesta, se herättää voimakkaita tunteita myös vastaan. Se on varmaan totta. Siltikään en vaan mitenkään voi ymmärtää, hyväksyä enkä suvaita vihaa, jota Lauri Tähkä ja hänen pyrkimyksensä herättävät.

    "Saatanan vinonaama vois vetää mun puolesta kyrvän päähän ja paeta vuorille! Ja viedä koko yhtyeen mukanaan..."

    Tämänkaltaista vihaa selitetään usein perisuomalaisella kateudella. ”Vanhan sanonnan mukaan mitä tietoisesti vihaamme, sitä tiedostamatta kadehdimme”, kirjoittaa sosiaalipsykologi Janne Viljamaa (HS.fi, 12.2.2007) ja on varmasti oikeassa. Se on varmaan yksi osatekijä, mutta ei mielestäni mitenkään riitä ilmiön voimakkuuden selitykseksi. Muiden alojen menestyjät harvoin aiheuttavat näin voimakasta tunnereaktiota – en löydä Facebookista yhtään Kimi Räikkösen, Jorma Ollilan enkä Jari Tervon viharyhmää, vaikka heidän voisi kuvitella ärsyttävän joitain ihmisiä paljonkin.

    "Tähkä kärsii viel, käviskö joku lopettamassa senkin ihan varmuuden vuoks?!"

    Onko Lauri Tähkä heittämällä Suomen historian kovin naistenmies? Onko hän vienyt kaikilta viharyhmien miehiltä tyttöystävät? Onko hän kaikkien viharyhmien naisten pettänyt ex? Onko tämä tulevana keskiviikkona 38 vuotta täyttävä mies ehtinyt henkilökohtaisesti loukata 10K+ ihmistä? Onko Laurilla helvetin iso muna?
    "sen saatanan nilkin vois lähettää siperian hiili tai lyijykaivokseen"

    Joukossa tyhmyys tiivistyy, se tiedetään. Sosiaalinen media antaa tyhmyydelle foorumin tiivistyä, ja joukolle reitin päästellä höyrynsä suodattamattomana ilmoille. Sananvapauden näkökulmasta tämä on tietenkin hyvä asia, mutta rajansa kaikella, sanoi kartanpiirtäjä. Lueskelin tätä kirjoitusta varten lähinnä vain Facebookia, jossa kommentointi tapahtuu yleensä omalla nimellä, en uskalla ajatellakaan mitä tekstiä löytyy foorumeilta, joissa tappouhkauksia voi heitellä anonymiteetin suojista.
    "lauri on maailman homoin jätkä ja sen homo musiikii kuuntelee vaan homot ja jotku eläkeläiset"

    Todennäköisesti suurin osa Tähkä-vihaajista suhtautuu koko asiaan huomattavasti humoristisemmin, kuin heidän viestejään lukemalla voisi kuvitella – en usko yhdenkään viharyhmän jäsenen oikeasti painavan liikennevaloissa kaasua nähdessään taiteilija Tähkän ylittävän katua. Verbaalioksentaminen ”yhteisen vihollisen” turkiskaulukselle antanee helpotusta hiertävään arkeen ja luonee jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja tietenkin Facebook-ryhmään kirjoittaminen on huomattavasti parempi vihanpurkupaikka kuin oikean elämän läheiset ihmiset, työtoverit ja perheenjäsenet. Mutta kuitenkin…

    "tuommonen saatanan rääkyvä puliukko aivan umpihomorunkkari. heti kanava vaihtoon kun tuo vitun piipitys alkaa!"

    Lauri Tähkä varmastikin tekee musiikkia sydämellään ja vilpittömin perustein. Hirvittävän monet ihmiset rakastavat hänen musiikkiaan ja saavat hänen tekeleistään voimaa ja iloa. Lauri Tähkällä on kaksi kouluikäistä lasta, ja hän on jonkun lapsi.

    Siinä kaikki.

    maanantai 31. lokakuuta 2011

    Uusista versioista.

    Silmiini osui annianskun blogi, joka arvosteli Happoradion Jälkiä 2001-2011 -kokoelmaa melko jyrkin sanakääntein. Kokoelma oli kirjoittajan mielestä rahastusmielessä rakennettu hittipaketti, ja eritoten uudet versiot saivat haukkuja osakseen.

    Kuten olen usein todennut, olen vähän tyhmä. Tällä kertaa siinä mielessä, että en malta olla kirjoittamatta jonkinlaista puolustuspuheenvuoroa. Onneksi elämme melko älyvapaassa maailmassa, jossa tällaisen blogin perustaminen hoituu sekunneissa, ja kaltaiseni tollot pääsevät tuulettelemaan aivopierujaan niin kuin haluavat.

    Syy uusintaversioiden tekemiseen on tekijöiden itsensä jonkinasteinen tyytymättömyys alkuperäisiin äänitteisiin. Me teimme kokoelmalevyllemme uudet versiot kappaleista Sinä, Hitaasti ja Tomu vain ja ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä että halusimme tehdä ne uusiksi.

    • Sinän kesällä 2002 äänitetty versio on mielestämme tuotannoltaan aivan liian ähkyisä ja tukkoinen. Soitimme äänitysajankohtana ensimmäistä kertaa elämässämme oikeassa studiossa (Inkfish), ja jännitimme koko tilannetta niin paljon että olimme lähes täysin tuottajiemme armoilla.
    • Hitaasti perustuu Haapasalon ikivanhaan sävellykseen ja niin kuin kokoelmalevyn kansivihossakin kerrotaan, PK-elämien versio meni todella kauas kappaleen alkuperäisideasta. Sen version myötä myös kappaleen teksti muuttui yksiselitteisemmäksi rakkaustarinaksi, josta hävisi se ahdistavuus joka siihen oli tarkoitettu. (Sanoituksia ei ikinä pitäisi yrittää selittää mutta alkuperäisideassa ne "askeleet" viittasivat AA-kerhon kahteentoista askeleeseen.)
    • Äänittäessämme Tomua talvella 2005-2006 yritimme lähes koko studiosession ajan keksiä keinoja kasvattaa kappaletta loppua kohden sortumatta perinteiseen kitaravallihelvettiin. Emme taitamattomuuttamme onnistuneet. Noin vuodesta 2007 lähtien on ollut selvää, että kyseisen kappaleen pariin palataan vielä joskus ja kokoelmalevyn myötä siihen avautui tilaisuus. Tarpeettoman kitarajyräyksen lisäksi itseäni jäi vituttamaan Vuosipäivä-levyn version ensimmäinen kertosäe, jonka matalimpia ääniä en äänityshetkellä osannut laulaa. Vuosien keikoilla huutaminen on laajentanut äänialaani sen verran että nyt vuonna 2011 osuin myös niihin matalimpiin säveliin. Siis jälleen kerran syyt olivat itsekkäitä: halusin tehdä kappaleesta version, jossa laulan myös ensimmäisen kertosäkeen oikein.

    Edellämainittuja kappaleita äänittäessämme tiesimme kyllä, että monet alkuperäisversioihin tykästyneet kuulijat eivät tule meitä kiittelemään. Totesimme kuitenkin, että eivät nämä uudet sovitukset mitenkään mitätöi alkuperäisversioita – ne ovat edelleen olemassa ja kuunneltavissa siinä missä ennenkin.

    Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole hyökätä annianskua tai hänen kritiikkiään kohtaan. Arvostelu on sallittua ja suotavaakin. Tuli vaan mieleen.