maanantai 5. joulukuuta 2011

All-in or fold.

En ole vielä blogannut niin kauaa, että uskaltaisin alkaa puhua itsestäni kolmannessa persoonassa, siis esim. "tällä viikolla bloggaajanne kävi paskalla". Sen verran uskalias ja kokenut jo kuitenkin mielestäni olen, että uskallan kirjoittaa blogin suosikkiaiheestani: itsestäni!

---

Kun pelaajan stäkki pokeriturnauksessa vajuu n. 10 big blindin kokoiseksi, hänen sanotaan olevan ”all-in or fold” –vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä pelaajan ainoat järkevät vaihtoehdot ovat joko laittaa kaikki pelimerkkinsä pottiin, tai heittää korttinsa pois.

Voitto tai kuolema!

Minusta tuntuu, että elän niin kuin olisin aina tuossa pokeriturnauksen ”puskuvaiheessa”. En ole oikein koskaan osannut suhtautua asioihin keskitehoisesti – jos innostun jostain asiasta, pusken surutta merkkini keskeen ja jos jokin asia tuntuu epäkiinnostavalta, en pysty suoriutumaan hommasta ensinkään. Fold.

Näin pikkupoikana Milos Formanin Amadeus-elokuvan. Kävin 8-9 vuotiaana katsomassa sen neljä kertaa elokuvateatterissa (ei ollu VHS-nauhuria meillä) ja päätin ryhtyä säveltäjäksi. En osannut soittaa mitään soitinta enkä tuntenut nuotteja. Hankin kuitenkin nuottipaperia ja kirjoittelin niille nuotteja, leikin säveltäjää. Halusin säveltää oopperan ennen kuin täytän 10v. No ei onnistunut. Jokin kipinä Amadeuksesta kuitenkin jäi – vaikken ollutkaan säveltänyt oopperaa kymmenvuotiaana (enkä kyllä vielä 36-vuotiaanakaan), aloitin kuitenkin pianonsoiton.

Peruskoulun seitsemännellä luokalla tutustuin ystävieni kautta roolipeleihin. Pelasimme kouluvuoden aikana viikonloppuisin, ja kesälomalla monta kertaa viikossa kauheita tuntimääriä ja kaikkina vuorokaudenaikoina. Kun en istunut pelipöydässä, lueskelin yöt läpeensä AD&D-sääntökirjoja, suomentelin seikkailuja ja kirjoittelin omiani. Hekumoin. Heittäydyin. Upposin.

Kahdeksannella luokalla lainasin koulukaveriltani nylon-kielisen kitaran hiihtoloman ajaksi. Karhu Multigradeni pölyttyivät kaapissa ja minä soitin kitaraa. Opettelin pari sointua ja kahlasin sitten yökaudet musiikkikirjoja läpi etsien kappaleita, joita voisin soittaa osaamillani soinnuilla. (Syksyn sävel meni aika pian, paitsi se H7 oli aika paha.) Neljä sointua opittuani aloin värkätä omia lauluja ja äänitellä niitä kasetille. Pikkuhiljaa tästä vimmasta kehittyi harrastus ja sittemmin elämäntyö. Pianoa olin toki soittanut jo muutamia vuosia, ja tehnyt jonkin verran omia sävellyksiäkin, mutta varsinaisia lauluja aloin tehdä vasta kitaran kanssa.

Puoli vuotta ennen armeijaan astumispäivääni arvoin vielä kovasti, josko minun sittenkin kannattaisi palvella isänmaatani siviilipalveluksen muodossa. En kokenut olevani armeijamateriaalia, tämmönen hipinrähjä kun olen. Sitten kuitenkin, rintamalla palvelleen ukkini kapteenin haamun innoittamana kenties, aloin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Palvelukseenastumispäivänä 10.7.1995 ajoin hiukseni pois ja lähdin inttiin ajatuksenani mennä mahdollisimman pitkälle. Että täysillä nyt sitten, RUK:n kautta! Mutta niin kuin Martti Servo asian osuvasti kiteytti: Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu? Onko niin ettei niittää voi sieltä, mihin koskaan ei kylvetty? Sain P-kokeista maksimiarvosanat mutta lihas- ja yleiskuntoni olivat niin kehnoja ettei minua iletty lähettää Reserviupseerikouluun hakemaan veeämteeällää. Suomeksi: kärähti. Aliupseerikouluun kuitenkin kelpasin, se vaan ei oikein kelvannut minulle – hohto puuttui. Rimpuilin intin toki loppuun asti mutta olin lyhyesti sanottuna aika paska. Ei tullut ylennystäkään, vaikka alikersantiksi päästyäni jäin toimistoaliupseeriksi AUK:hon. Se paikka oli ns. "varmat natsat" –pesti, mutta ilman jäin. Kun ei kiinnostanut, niin en vaan osannut.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä opiskelija. En ole ikinä osannut motivoitua riittävästi, mikäli en ole aidosti kiinnostunut aiheesta. Kauppaoppilaitoksessa (2v opiskelua, kesken jäi) ja etenkin yliopistossa (~2v musiikkitieteen opiskelua, kesken jäi) sain parhaita mahdollisia tai ainakin hyviä arvosanoja kursseista, joista oikeasti kiinnostuin. Mikäli en saanut sisäistä kipinääni roihahtamaan kunnon liekkiin, kurssit menivät läpi joko rimaa hipoen tai eivät ollenkaan.

2006 syksyllä päätin kokeilla nettipokeria valomiehemme Vellu Hakalan ja muutaman keikkabussisession innostamana. Kun noin neljä vuotta ja tuhansia pelitunteja myöhemmin tajusin tästä ”harrastuksestani” olevan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, hyllystäni löytyi parikymmentä pokerikirjaa, maksoin jäsenmaksuja kahdelle eri opetussaitille, olin kirjoittanut tuhansia viestejä pokerifoorumeille ja kasvattanut 20€ pelikassani viisinumeroiseksi dollariläjäksi.

Tavallaan pidän tästä piirteestä itsessäni. Elämä olisi tylsää, jos ei ikinä innostuisi mistään täysillä. Välillä kuitenkin toivon että voisin suhtautua asioihin vähän neutraalimmin ja rennommin. Että en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti. Että en menettäisi yöuniani keskeneräisen laulun sanoituksen, blogikirjoituksen idean, valokuvaamisen, yksittäisen pokerikäden tai vaikkapa kokoelmalevyn biisijärjestyksen murehtimisen takia. Jos osaisin suhtautua intohimon kohteisiini vähän löysemmällä otteella, ehkä virtani riittäisi myös niiden vähän epäkiinnostavampien asioiden hoitamiseen. En ehkä tulisi riippuvaiseksi asioista niin helposti, ja mielialani eivät vaihtelisi niin paljoa. Olisinko maisteri? En tiedä. Olisiko seinälläni platinalevy? En tiedä.

Ihasssama. I’m all-in.

7 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista luettavaa :) Minulla on sama ongelma, murehdin ja ajattelen liikaa asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Varsinkin nyt kun jouduin eroamaan rakkaastani, en varmaan nuku pitkään aikaan...

    VastaaPoista
  2. minä uskon etta intohimoiset ihmiset pääsevat aina pitkälle. intohimo on se mitä monelta ihmiselta puuttuu työn/elämän suhteen.. onneksi olen valinnut alan joka jaksaa innostaa huononakin päivänä.

    eli jos joku muu aihe olisi saanut sinut aikoinaan innostumaan niin uskon etta nyt seinältä löytyisi sen alan platinalevy tai vastaava... mutta onneksi päädyit musiikki alalle koska maisterin paperit eivät kuulostaisi yhtä hyvältä kun ne pistää cd-soittimeen :)

    VastaaPoista
  3. Minusta ihmiset, kenellä on kipinä silmissä, jotka innostuvat jostain, on kivoja – he saavat toisetkin syttymään. Onhan täällä tuo toinenkin kylki, niin kuin sanoit, että välillä innostus voi muuttua riippuvuudeksi, tai tietyistä asioista voi huolehtia liikaa, samalla kun jotkut muut asiat on täysin tekemättä. On joskus väsyttävä upota, sitten päästä tästä uudestaan irti ja sen jälkeen uskalla upota johonkin taas.

    Kirjoitit pari viikkoa sitten vihasta – sanoit, että yrität pikemminkin olla välittämättä, jos et pidä jostain, mutta yrität välttää vihaiseksi tulemista. Jos innostuksesi on sitten yleensä positiiviset, sitten se on jo hyvä? Mutta sanoit murehtivansa liikaa. Eikö tuo liittyy jonkin verran vastuuntunnon? Että jos todella pidät jostain ja haluat tehdä sitä hyvin, niin vastuu nousee – onnistutko, pystytkö ylittämään sen riman, että voisit itse olla tyytyväinen (muita ihmisiä lukuun ottamatta). Mutta miksi tuo rima laitetaan itselle niin korkealle? Riipuuko se jonkin verran tästä, miten meidät (tai ainakin minua) on kasvatettu? Että pitää olla ’kunnon ihminen’ – kiltti ja ahkera, pitää opiskella ja saada ’kunnon ammatti’, että pystyisi ottamaan vastuun ja pitää huolta läheisistä, jos sitä tarvitaan. Liioiteltu, mutta halusin vain kuvata tiettyjä piirteitä.

    Kysyit tarinan lopussa, että olisiko sinusta tullut maisteri, jos olisit tehnyt enemmän niitä asioita, mitkä eivät oikeasti kiinnostaneet? Miksi maisteri? Onko se jotain, mistä tunnet, että sitä ihmisellä pitäisi tehdä – opiskella, tulla maisteriksi? Ja sitten? Olisitko sitten parempi ihminen? En usko, että pelkkä opiskelu tekisi jostakusta paremman ihmisen, et varman sinäkin? Miksi sitten on niin hirveän tärkeä opiskella, valmistua jostain koulusta? Siksi, että vanhemmat ovat sanoneet sen olevan tärkeä? Luultavasti he haluaisivat lapsille vain parasta, ehkä he ajattelivat, että opiskelu ja ’kunnon ammatti’ antavat lapsillensa rauhallisemman ja turvallisemman elämän. Lopulta uskon, että he sittenkin haluaisivat, että lapsensa olisivat onnellisia, ei sitä, että lapsensa olisi surullinen lääkäri tai hermostunut juristi. En kysy nyt, että oletko onnellinen, koska jostain syystä se tuntuu olevan niin hirveän vakava kysymys – jos joku ei pystyisi heti huutamaan ’kyllä!’ niin tuntuisi, että noniin – fail. Kysyn sen sijaan, että uskoisitko olevansa onnellisempi tehdessään jotain muuta kun sitä, mitä nyt olet tekemässä tai elämällä toisella tavalla (vaikka tätä ’neutraalimpaa ja keskitasoisempaa elämää’)? Jos tiedät, mikä se muu on, ja jos uskot olevansa sitä tehdessään onnellisempi, niin ehkä on syytä miettiä ’uran vaihtoa’, muuten nauti siitä, mitä teet hyvin (ja sä teet) ja muutkin saavat nauttia siitä ja syttyä innostuksestasi, koska kipinöillä on taipumus tarttua.

    Ihmiset on erilaisia, ja sehän on kiva, jos jollakulla on kipinä silmissä, se on parasta. Jos joku innostuu liikaa, on hyvä jos lähellä on ihmisiä, ketkä pystyvät pitämään jalkansa maassa (tai ainakin maan lähellä) ja nostamaan hänet, mikäli hän sattuu putoamaan. En usko, että sinne voisi tehdä paljon muuta, tai että väkisin voisi tai saisi pakottaa jotakuta välittämään vähemmän, olemaan neutraalimpi, keskitasoisempi– mitä hyötyä tässä olisi?

    Pitää itsestäsi, tunnut olevan huolehtiva ja lahjakas ihminen, ole niin kun olet!

    Encore’iksi: olen maisteri, joskus ehkä väittelen vielä – onko se antanut minulle rauhallisemman tai turvallisemman elämän? No ei, työsopimuksia on sittenkin vaikea saada, 90% niistä on määränaikaisia (maksimissaan pari vuotta), kilpailu on kova. Et ole menettänyt mitään. :) Mutta se, mitä teen, kiinnosta minua, haluan mennä aamuisin töihin, uskon sen olevan tärkeintä ja olen sen takia hyväksynyt myös nuo muut ’pienet hankaluudet’.

    VastaaPoista
  4. Itse olen puskenut määrätietoisesti kohti ammattia, heti kun tajusin mitä haluaisin tehdä loppuelämäni. Minä olen halunnut olla myyjä. Siis siinä ammatissa, jossa vain opiskelijat käyvät pyörähtämässä ja joka on kaikille vain välietappi.
    Ei. Minä haluan olla myyjä, vaikka se olisi kuinka paskahommaa muille.

    Enkä vieläkään ymmärrä mistä tämä toive ja haave ilmaantui. Olin aikanaan todella ujo sekä arka. Pahimmassa vaiheessa ihmiskammoinen. Ja silti vain halusin myyjäksi. Ihmisten pariin.

    Tie on ollut pitkä, hankala ja ajoituksiltaan ihan toivoton. Sitä se tuntuu olevan edelleen, mutta ainakin saan tehdä sitä mitä haluan. Olla kaupan kassa. Olen siis "alennut" myyjästä kassaksi, mutta nautin työstäni. Teen siitä itse mielekästä ja kiinnostavaa, jos on tylsempi päivä. Haluan olla hyvä. Tehdä parhaani. Saada ihmiset ilahtumaan. Ihan vain kassalla.

    Kuulun myös ainakin osittain niihin, jotka innostuttuaan ja kiinnostuttuaan tekevät paljon töitä tavoitteensa eteen. Jos ei kiinnosta, niin se on kuin sukset ilman luistoa tuplapidolla.

    Kiitokset jälleen kerran loistavasta kirjoituksesta! Mukavaa lukea toisen mietintöjä ja pohdintoja. Hyvää vaihtelua omassa päässä pyöriville asioille.

    Kiitos, ja tervetuloa uudelleen ;)

    VastaaPoista
  5. Kiitos! Tästä merkinnästä tulee loistavasti esiin se, etteivät muusikot ole yhtään sen jumalallisempia ihmisiä kuin me muutkaan. Olet ihanan tavallinen suomalainen rontti :D

    VastaaPoista
  6. Rehellisesti sanottuna, mun aidin pitaisi lukea tama kirjoitus. Varsinkin tuo opiskelu kohta, silla aivan kuin kertoisit minusta. Voisin nayttaa aidille, etta hei, jos sa paasit ammattimuusikoks tuolla opiskelulla, ni mustaki on sitten vaikka mihin! :D

    VastaaPoista
  7. Muusikoilla näyttää olevan kellä minkäkinlaista taustaa, kellä minkäkinlaisia opintoja. Joillain on tosiaan yliopisto-opintoja ja ihan -tutkintojakin. Minä, joka olen omat opintoni, samaa alaakin vielä, keskeyttänyt useamman kerran, ja joka ei tunnu saavan tietyistä asioista elämässään mitään valmista, hirmu mielelläni kannustan silti ihmisiä opiskelemaan loppuun, koska esim. urheilu-ura tai musiikkihommat ei ole mitään eläkehommia kuitenkaan.

    Tässä jokunen vuosi sitten juttelin On The Rocksissa Lovexin laulajan Theonin kanssa. Ennen Lovexia Theon oli opiskellut hallintotieteitä yliopistolla, mutta kun bändi alkoi menestyä isosti, hänen opintonsa jäivät sivuun. Sanoin Theonille silloin, että älä jätä opintojasi vaan tee ne jossain vaiheessa loppuun, siitä on varmasti joskus vielä hyötyä. No, nyt Lovex on ollut ns. telakalla muutaman vuoden ja Theon opiskellut... puusepäksi! Huh, oli kai aikas ylläri kuulla tuo..!

    Olen aikoinaan tuntenut läheisesti yhden muusikonketaleen, ja minusta tuntuu, että sellaisina hiljaisina aikoina, kun musahommat ei oikein etene, ei ole oikeita tyyppejä bändiin tai ei ole keikkaa, niin muusikot voivat olla aika vaikeita ihmisiä läheisilleen. Tai no, hän tavallaan ainakin oli. Toisaalta se herkkyys on voimavara, ja no... kai se jotenkin vetoaa meihin naisiin... ;-)

    VastaaPoista