TOP 5: TV-sarjojen introt

Koska listojen tekeminen on hauskaa.

5. Weeds

Huikean sarjan huikean introbiisin Little Boxes on tehnyt Malvina Reynolds vuonna 1962. Hienosti on löydetty sarjan tunnelmaan näin täydellisesti sopiva ääni ja laulu. VAROITUS: Jää soimaan päähän todella tehokkaasti.

4. Dallas

Introbiisien kuningashan tämä on, vaikka vasta neljänneksi tämän tänään rankkaankin. Käytimme tätä vuosikaudet keikkojemme alkunauhanakin, nostattavampaa biisiä kun on vaikea keksiä. Tällä on toki jo kosolti nostalgia-arvoakin, viikon kohokohtahan se lapsena oli kun Dallas tuli telkkarista. Biisin on näemmä säveltänyt vuonna 1936 syntynyt Jerrold Immel. Että tiedätte sitten, jos joku kysyy.

3. Sopranos

Mielestäni historian paras tv-sarja, ja erittäin toimiva ja oikeaan tunnelmaan virittävä intro. Alabama 3:n Woke up this morning toimii helevetin hyvin. Yritimme käyttää tätäkin kertaalleen keikan alkunauhana, mutta ilmeisesti sitä ei tunnettu kovin hyvin kun kukaan ei tuntunut tajuavan että keikka oli alkamassa. Olen muuten menossa huhti-toukokuun vaihteessa taas New Yorkiin ja tavoitteena (jälleen kerran) olisi päästä pizzalle New Jerseyn puolelle tuohon alkukuvissa vilahtavaan Pizzalandiin. Saa nähdä saanko aikaiseksi.

2. Twin Peaks

Tämän voisi laittaa ykköseksikin mutta tänään näin. Ennen Sopranosia mielestäni ylivoimaisesti tv-historian paras sarja, ja joinain päivinä voisi olla listan kärjessä vielä nykyisinkin. Angelo Badalamentin kauniin uhkaavat harmoniat ja soundit eivät ole vanhentuneet tippaakaan ja tuon intron katsominen sykähdyttää vieläkin kerran kerrasta. Tv-sarjan introksi tämä on poikkeuksellisen pitkä mutta jotenkin sen vaan jaksaa aina katsoa.

1. Angels in America

Niin kaunis alkumusiikki että järki lähtee. Kananlihalla, pala kurkussa, mitä näitä nyt on. Säveltäjä näemmä leffamusiikkikonkari Thomas Newman, jonka musiikkia kuullaan myös mm. Green Mile ja Shawshank Redemption -leffoissa sekä Six feet under -sarjassa. (Ettäs tiedätte.)

Kuvitus ja musiikki ovat tässä niin täydellisessä symbioosissa että olo on valmiiksi pakahtunut kun itse näytelmä pääsee käyntiin. Ja tämä pitää katsoa ihan viimeiseen sekuntiin asti, siellä tulee vähän vilu. Tämän intron takia tuo patsas on nähtävä joka kerta New Yorkissa käydessä, mielellään useastikin.

Että näin. Ulkopuolelle jäivät harmillisesti ainakin Ihmemies ja Miami Vice ja ties mitä, mutta semmoista se on.

Tuli vaan mieleen.

Kehupäivä 2012

No niin.

"Joulutauolle", sanottiin.

Kehupäivä on kuitenkin vain kerran vuodessa, joten nyt on ryhdistäydyttävä.

Sattumalta juuri eilen silmiini osui Jenni Henrikssonin blogi otsikolla "Toisen ilo...", joka käsitteli sitä ärsyttävää mutta inhimillistä ilmiötä ja harhaluuloa että toisen hyvä on aina itseltä pois. Jos jollain on jokin asia hyvin niin jonkun pitää disauttaa sitä, ihan vaan reiluuden nimissä. Että jos työntekijä A iloitsee pääsevänsä pian eläkkeelle niin työntekijä B täräyttää siihen että "monethan kuolevat pian eläkkeelle jäätyään".

"Ok".

Positiivisen palautteen antaminen on aina vaikeampaa kuin haukkuminen, joten nostan lipun salkoon kehupäivän kunniaksi!

Täältä pölähtää:

• Anssi Kela, ainakin näin keikkatyöläiselle kirjasi Matkamuistoja oli äärimmäisen viihdyttävä. Ostin rundin viimeisen keikan kunniaksi koko tekniikkaporukallemme kyseiset kirjat kiitoslahjaksi, ja pelkkää hyvää on heiltäkin kuulunut.

• Arman Alizad, aina olen sinua arvostanut mutta nyt Twitter-seuraajanasi alan lukeutua faneihisi. Float like a butterfly, sting like a bee, tweet like @titmeister.

• CMX, teissä yhdistyvät äly, lämpö ja lappilainen vittumaisuus, vieläpä jotenkin hyvällä tavalla. Odotan uutta levyänne pelonsekaisin tuntein. Kusimyrskyn jälkeen on routasää.

• Grandeville, Rock SM -titteli jäi teiltä jostain syystä saavuttamatta mutta parin näkemäni biisin perusteella hieno orkesteri olette. Onnea jatkoon!

• Elokuu, onnistuitte jotenkin tekemään samat kuin J. Karjalainen kolmisenkymmentä vuotta sitten. Nerokasta! Pitkää uraa teille!

• Jukka Immonen, en lakkaa ihmettelemästä monipuolisuuttasi ja lahjakkuuttasi tuottajana. Respect!

• Jurek, Ennen kuin me kadotaan on helevetin hyvä biisi.

• Mariska ja Pahat Sudet, uusi levynne on vallan mainio ja on hienoa että kansakin sen löysi. Toivottavasti näen keikkannekin pian.

• PMMP, uusin levynne jatkaa huikeaa sarjaanne, kiitos siitä. Edelleen toivon että levyn paras biisi 4ever young julkaistaisiin sinkkuna! (PS. Paula: "sulle annan kaiken kaiken / maallisen ja maanalaisen" on niitä rivejä, jotka jokainen sanoittaja haluaisi merkitä omiin nimiinsä. Onneksi olkoon, jälleen kerran.)

• Sami Kuusela, olet kolumneinesi rakkauden asialla! Etkä ole sisäisesti ihan niin ruma kuin väität, pikemminkin aika lutunen.

• Samuli Putro, vuosi sitten kirjoitin että olet yksi maamme parhaita sanoittajia kautta aikain, ja uusin levysi Tavalliset hautajaiset vain vahvistaa mielipidettäni. Olet puolisoni nyt on vuoden hienoimpia biisejä.

• Teemu Brunila, en voi lakata kuuntelemasta Ode to the bouncer -biisiä. Toivottavasti kuulemme sinusta vielä paljon ja pitkään. Crashiakin on jo ikävä.

• Tommy Lindgren, jos välittää asioista, pelaa pokeria ja tekee biisejä kuten orkesterisi Don Johnson Big Bandin Living the life, ei voi olla paha ihminen.

• Tuomas Enbuske, meillä on niitä toimittajia ja sitten on teitä Toimittajia. Vaikka oletkin joskus vähän pöljä ja väärässä, tarvitsemme sinua. Enbuske & Linnanahde Crew on erittäin tervetullut tv-ohjelma, toivottavasti saatte vähän pidemmän lähetysajan lähitulevaisuudessa. (Ja olisi varmaan se aamu-showkin, en tiedä kun en ole hereillä siihen aikaan.)

• YleX:n Ile ja Matti, hulluja te olette mutta on nostettava vielä täälläkin pipoa 55h Nenäradio-suorituksellenne. Arvostaisin pelkkää irrallista mielipuolisuuttakin ja tehän teitte samalla vielä paljon hyvääkin.

• Ödeema, punk elää ja vieläpä Porvoossa! Olette hauskoja nuoria sällejä ja toivotan teille onnea ja menestystä jatkoon, vaikka Rock SM -voitto jäikin haaveeksi.

-----

Kas noin. Tämmöiset tulivat mieleen tänään 14.11.2012 iltapäivällä. Koko ajan tulee lisää kehuttavia mieleen mutta pakko säästää jotain ensi vuoteenkin.

Kehukaa toisianne! <3

Rakas Joulupukki!

En oikein keksi mitä minä itselleni tarvitsisin, joten jos sopii, toivon tänä vuonna lahjoja muille tahoille. Tai no jos kerkeät niin ehkä voisin parit mustat kynsikkäät ottaa, niitä kun tuntuu häviävän melkoista tahtia. Jos ne olisivat sellaista vähän pidempää mallia, niin aina parempi.

Sinulla kun on niitä tonttuja apunasi ilmeisesti vaikka kuinka paljon, niin mitäs jos pistäisit heidät välillä vähän aivotyöhön. He voisivat oikein porukalla keksiä Viestintävirastolle ja levy-yhtiöille joululahjaksi jonkin hyvän systeemin, jolla musiikin digitaalinen kaupankäynti saataisiin kannattavaksi kaikille. Ja siinä samalla kun kerran asiaan perehtyvät, voisivat kehitellä kaikille osapuolille reilun tavan kerätä niitä kopiointimaksuja, mistä niin kovasti vastikään kohistiin. En tiedä, ovatko ne Sinun tonttusi kovin fiksua väkeä, mutta ehkä määrä korvaisi laadun? (Sitä paitsi välillä tuntuu että pykälät säätää joukko apinoita, kuinka paljon huonommin tontut voisivat suoriutua? Heh!)

Piraateille ei tarvitse viedä mitään, he kun ovat jo omat ilmaiset asiansa ottaneet.

Tuonne meidän orkesterin keskustelufoorumille voisit viedä vähän tolkkua ja jakaa sitä tasaisesti kaikkien kirjautuneiden kesken. Siellä on nyt jotenkin ihmeellisesti syntynyt ainakin kaksi eri leiriä, jotka ovat jonkinlaisessa sodassa keskenään. On tainnut unohtua mistä bändin keskustelufoorumilla pitäisi olla kyse, ja mittasuhteet ovat menneet jotenkin sekaisin. Itselläni ei oikein meinaa virta riittää, on tosi vaikeaa yrittää toimia sovittelijana sodassa jonka motiiveja en tajua. Jos viitsisit edes vilkaista tilannetta ja katsoa onko mitään tehtävissä, niin tänx!

Elonkerjuu-orkesterille voisit viedä jonkun tosi kovan solistin! Jonkinlaisesta kilpailutilanteesta siinä on kysymys ja kyllä Elonkerjuu lähtee vähän takamatkalta Lauri Tähkän soolouraan verrattuna. Olisi jännittävää seurata tasaväkistä kilpailua!

Perussuomalaisille voisit viedä säkillisen rohkeutta, kun heitä tuntuu niin kovasti pelottavan koko ajan. Jos saisit jotenkin osoitettua, ettei kaikki muutos ole välttämättä pahasta, niin se olisi tosi hienoa. Ja sille yhdelle Hakkaraiselle voisit viedä ainakin muutaman kirjan, esim. Darwinin Lajien synty ja Hawkingin Ajan lyhyt historia voisivat olla hyviä. Ja vie vielä rasiallinen tulitikkuja niin hän voisi aattoiltana ilahduttaa itseään ja läheisiään tulitikkupaukulla! (Meillä päin sitä kutsuttiin enkelinpieruksi. Siis sitä että tussauttaa koko askin kerralla tuleen.) Jaa mutta... ehkä voisitkin jättää ne tulitikut viemättä, siitä saattaisi muodostua kirjarovio. Vie vaikka viskipullo niiden kirjojen kylkiäisiksi. Rohkaisuksi.

Olen vähän järkeillyt, ja tullut siihen tulokseen että teillä siellä Korvatunturilla on ihan järjettömät määrät rahaa. En nimittäin millään jaksa uskoa että te rakennatte itse ne pleikkarit, televisiot ja lasketteluvälineet, joilla meitä kuolevaisia jouluisin ilahdutatte. Ihan taatusti käytte ne jostain ostamassa! Tehkääpäs siis tänä vuonna niin, että hankitte mahdollisimman suuren osan lahjatavaroistanne tuolta eteläisestä Euroopasta, esimerkiksi Kreikasta. Niillä kun menee noitten raha-asioiden kanssa päin persettä tätä nykyä niin ehkä tämmöinen muuvi toimisi edes jonkinlaisena elvyttäjänä. Kaikkia lahjoja ei tietenkään voi sieltä hankkia, Hakkarainen ei ymmärtäisi kreikankielisestä Lajien synnystä sitäkään vähää mitä suomenkielisestä, mutta onhan niillä esimerkiksi niitä pleikkareita siellä ihan varmasti. Harkitkaa edes. (HUOM: Lentävien porojen kanssa kun liihotatte rajojen yli niin ei tarvii maksaa tullejakaan!)

Tämmöisiä toiveita minulle tuli tänä jouluna mieleen. Toivottavasti pystyt edes osan toiveistani toteuttamaan!

Eipä sitten muuta kuin hirmu hyvää joulua, vaikka työn merkeissähän se taitaa Sinulla mennä. Toivottavasti ehdit pyhien jälkeen edes vähän lepäilemään.

Rakkain terveisin
Aki


PS. Jos ja kun käyt Joensuussa niin vietkö vielä äidilleni uuden digiboksin, kun ei nuo saatanan Topfieldit näemmä kestä yli kolmea vuotta mitenkään. Jos käyt sen Kreikasta niin asenna siihen suomenkielinen käyttis. Tattis!


-----


Blogi jää nyt joululomalle ja palaa ruotuun sitten kun taas tulee jotain mieleen. Hyvää joulua ja onnea uudelle vuodelle tasapuolisesti kaikille, Hakkaraisellekin! 

Ihmisten hommaa.

Työmatka alkaa usein 15h ennen työvuoron alkua. Linja-autossa on aina liian kylmä, paitsi toukokuusta elokuuhun, jolloin on liian kuuma. Sadan kilometrin matkalla menee 20 litraa naftaa, saman verran öljyä ja yksi litra punaviiniä.

Matkalla voisi nukkua, jos malttaisi. Levon sijaan aika tulee käytettyä tyhjännauramiseen, tarinoihin joita kenenkään näiden hetkien ulkopuolella ei koskaan pitäisi kuulla. Ruoaksi on lihapiirakoita makkaralla, aina. Ja jokaiselta huoltoasemalta tulee ostettua agenttikahvi (iso), vaikka jo oksettaakin. Ei malta nukkua, ettei mene hyvät tyhjännauramiset ohi.

Joskus matkalla katsotaan televisiotakin. Vaihtoehdot ovat Velipuolikuu tai Jugistyle, kaikki muu on liian vaikeaa. Jokainen entuudestaan tuttu hokema toistetaan kymmeniä kertoja ja nauretaan kuin idiootit.

Tänään tehään pönttö! Oskarin arki! Se on minun vaemoni tuo!

Sitten päästään perille Johonkin.

Hotelleissa ei ole nykyään enää ihan niin yksinäistä kuin ennen, taskuissa kulkevat Internet-yhteydet auttavat. Jokaisella on silti ikävä jotain, ihmistä tai arkea. Taas olisi hyvä hetki tirsailla, mutta on käsittämätöntä kuinka nopeasti se "oho tässähän on vielä 9h keikkaan, ehtii nukkuu ja syödä ja vaikka mitä" -tilanne kääntyy muotoon "joko se pittää mennä?". Yleiseen säätämiseen menee tietty aina oma aikansa.

Mikä hotelli? Oliko ruokaa jossain? Ilmottakaa nyt saatana ne vieraslistalaiset! Jäikö miun pikkutakki bussiin? 

Sitten joskus myöhään, kun kunnon ihmiset katsovat viimeisiä tv-ohjelmia, siirrytään varsinaiselle työmaalle. Siellä meille tarjoillaan alkoholijuomia. Kuka sitä nyt selvitäpäin? Ilmassa on aina levottomuutta ja baarin puolelta kumisee Haddaway.

Ei tänne tuu saatana ketään! Onko meijän pakko soittaa tuo? Onko se nyt tasan kaheltatoista? Miks ne aina tuota Haddawayta?

Työvuoroja on kovin erilaisia, yleensä kaikki menee vähintäänkin kelvollisesti. Joskus homma tuntuu vähän jotenkin ahdistavan rutinoituneelta, homma toimii mutta itseä ja kansalaisia ei saada liekkeihin. Tällaisten työvuorojen onnistuminen mitataan jälkikäteen saaduilla kommenteilla - omilla muistoilla on taipumus kääntyä positiivisiksi jälkikehujen edessä. Joskus kaikki palaset loksahtavat paukahtaen paikoilleen, ilmassa on kyyneleitä ja naurua, käsiä ja jalkoja, raivoa ja rakkautta. Sen parempaa ei olekaan. Siihen hetkeen jää koukkuun.

Noin 70 minuuttia siihen menee, meidän hommaamme. Sitä seuraa väistämätön palautehetki. Kukaan ei haluaisi antaa eikä kuulla palautetta välittömästi suorituksen jälkeen, mutta aina niin kuitenkin käy. Sen täytyy olla jonkinlainen jännityksen laukeamisefekti.

Unohit sitten Ihmarin väliosan?! Ei oikein nuotti alkukeikasta löytyny?! Miten sie jo känniin kerkesit? En kuullu taas saatana mittään.

Töiden jälkeen juodaan yleensä alkoholijuomia. Nukkumaan mennään sitten kun on pakko, mielellään ei ollenkaan. Matkaa jatketaan joko seuraavalle työmaalle tai koteihin, joko unien jälkeen tai samantien varhaisaamun pimeydessä. Mikäli kotimatkalle lähdetään samoilla silmillä työvuoron jälkeen, alkavat lähes poikkeuksetta juhlat. Pimeyden keskellä kiitävä bussi on yksi maailman viihtyisimpiä juhlapaikkoja, silloin kun on juuri siinä seurassa kuin haluaakin olla.

Sitten kun paluumatkalla näkee kuinka viikon reissun uuvuttama rakas miksaaja tallustaa apein askelin kotipihaansa nuhjainen reppu selässään, jotenkin sydäntä kouraisee. Samalla iskee tunnesekamelska:

Onneks pääsee vähän kottiinsa tuokin poloinen. Tää reissu oli taas tässä höh. Onneks pääsen vähän kottiin miekin. Onneks parin päivän päästä taas mennään!

Työmatkan jälkeen menee kaksi-kolme päivää puolitehoisena, jotenkin työ- ja siviilimaailmojen välitilassa. Valvomisvaihe jää päälle ja uni ei tule silloin kuin siviilimaailmassa pitäisi. Kaipaan niitä aikoja, kun työmatkoja painettiin kaksi viikkoa putkeen ja sitten oltiin kaksi viikkoa kotona, vaikken ole niitä aikoja koskaan elänytkään.

Tämmöstä tää meidän homma on. Onnekkaiden ja etuoikeutettujen ihmisten hommaa.

All-in or fold.

En ole vielä blogannut niin kauaa, että uskaltaisin alkaa puhua itsestäni kolmannessa persoonassa, siis esim. "tällä viikolla bloggaajanne kävi paskalla". Sen verran uskalias ja kokenut jo kuitenkin mielestäni olen, että uskallan kirjoittaa blogin suosikkiaiheestani: itsestäni!

---

Kun pelaajan stäkki pokeriturnauksessa vajuu n. 10 big blindin kokoiseksi, hänen sanotaan olevan ”all-in or fold” –vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä pelaajan ainoat järkevät vaihtoehdot ovat joko laittaa kaikki pelimerkkinsä pottiin, tai heittää korttinsa pois.

Voitto tai kuolema!

Minusta tuntuu, että elän niin kuin olisin aina tuossa pokeriturnauksen ”puskuvaiheessa”. En ole oikein koskaan osannut suhtautua asioihin keskitehoisesti – jos innostun jostain asiasta, pusken surutta merkkini keskeen ja jos jokin asia tuntuu epäkiinnostavalta, en pysty suoriutumaan hommasta ensinkään. Fold.

Näin pikkupoikana Milos Formanin Amadeus-elokuvan. Kävin 8-9 vuotiaana katsomassa sen neljä kertaa elokuvateatterissa (ei ollu VHS-nauhuria meillä) ja päätin ryhtyä säveltäjäksi. En osannut soittaa mitään soitinta enkä tuntenut nuotteja. Hankin kuitenkin nuottipaperia ja kirjoittelin niille nuotteja, leikin säveltäjää. Halusin säveltää oopperan ennen kuin täytän 10v. No ei onnistunut. Jokin kipinä Amadeuksesta kuitenkin jäi – vaikken ollutkaan säveltänyt oopperaa kymmenvuotiaana (enkä kyllä vielä 36-vuotiaanakaan), aloitin kuitenkin pianonsoiton.

Peruskoulun seitsemännellä luokalla tutustuin ystävieni kautta roolipeleihin. Pelasimme kouluvuoden aikana viikonloppuisin, ja kesälomalla monta kertaa viikossa kauheita tuntimääriä ja kaikkina vuorokaudenaikoina. Kun en istunut pelipöydässä, lueskelin yöt läpeensä AD&D-sääntökirjoja, suomentelin seikkailuja ja kirjoittelin omiani. Hekumoin. Heittäydyin. Upposin.

Kahdeksannella luokalla lainasin koulukaveriltani nylon-kielisen kitaran hiihtoloman ajaksi. Karhu Multigradeni pölyttyivät kaapissa ja minä soitin kitaraa. Opettelin pari sointua ja kahlasin sitten yökaudet musiikkikirjoja läpi etsien kappaleita, joita voisin soittaa osaamillani soinnuilla. (Syksyn sävel meni aika pian, paitsi se H7 oli aika paha.) Neljä sointua opittuani aloin värkätä omia lauluja ja äänitellä niitä kasetille. Pikkuhiljaa tästä vimmasta kehittyi harrastus ja sittemmin elämäntyö. Pianoa olin toki soittanut jo muutamia vuosia, ja tehnyt jonkin verran omia sävellyksiäkin, mutta varsinaisia lauluja aloin tehdä vasta kitaran kanssa.

Puoli vuotta ennen armeijaan astumispäivääni arvoin vielä kovasti, josko minun sittenkin kannattaisi palvella isänmaatani siviilipalveluksen muodossa. En kokenut olevani armeijamateriaalia, tämmönen hipinrähjä kun olen. Sitten kuitenkin, rintamalla palvelleen ukkini kapteenin haamun innoittamana kenties, aloin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Palvelukseenastumispäivänä 10.7.1995 ajoin hiukseni pois ja lähdin inttiin ajatuksenani mennä mahdollisimman pitkälle. Että täysillä nyt sitten, RUK:n kautta! Mutta niin kuin Martti Servo asian osuvasti kiteytti: Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu? Onko niin ettei niittää voi sieltä, mihin koskaan ei kylvetty? Sain P-kokeista maksimiarvosanat mutta lihas- ja yleiskuntoni olivat niin kehnoja ettei minua iletty lähettää Reserviupseerikouluun hakemaan veeämteeällää. Suomeksi: kärähti. Aliupseerikouluun kuitenkin kelpasin, se vaan ei oikein kelvannut minulle – hohto puuttui. Rimpuilin intin toki loppuun asti mutta olin lyhyesti sanottuna aika paska. Ei tullut ylennystäkään, vaikka alikersantiksi päästyäni jäin toimistoaliupseeriksi AUK:hon. Se paikka oli ns. "varmat natsat" –pesti, mutta ilman jäin. Kun ei kiinnostanut, niin en vaan osannut.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä opiskelija. En ole ikinä osannut motivoitua riittävästi, mikäli en ole aidosti kiinnostunut aiheesta. Kauppaoppilaitoksessa (2v opiskelua, kesken jäi) ja etenkin yliopistossa (~2v musiikkitieteen opiskelua, kesken jäi) sain parhaita mahdollisia tai ainakin hyviä arvosanoja kursseista, joista oikeasti kiinnostuin. Mikäli en saanut sisäistä kipinääni roihahtamaan kunnon liekkiin, kurssit menivät läpi joko rimaa hipoen tai eivät ollenkaan.

2006 syksyllä päätin kokeilla nettipokeria valomiehemme Vellu Hakalan ja muutaman keikkabussisession innostamana. Kun noin neljä vuotta ja tuhansia pelitunteja myöhemmin tajusin tästä ”harrastuksestani” olevan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, hyllystäni löytyi parikymmentä pokerikirjaa, maksoin jäsenmaksuja kahdelle eri opetussaitille, olin kirjoittanut tuhansia viestejä pokerifoorumeille ja kasvattanut 20€ pelikassani viisinumeroiseksi dollariläjäksi.

Tavallaan pidän tästä piirteestä itsessäni. Elämä olisi tylsää, jos ei ikinä innostuisi mistään täysillä. Välillä kuitenkin toivon että voisin suhtautua asioihin vähän neutraalimmin ja rennommin. Että en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti. Että en menettäisi yöuniani keskeneräisen laulun sanoituksen, blogikirjoituksen idean, valokuvaamisen, yksittäisen pokerikäden tai vaikkapa kokoelmalevyn biisijärjestyksen murehtimisen takia. Jos osaisin suhtautua intohimon kohteisiini vähän löysemmällä otteella, ehkä virtani riittäisi myös niiden vähän epäkiinnostavampien asioiden hoitamiseen. En ehkä tulisi riippuvaiseksi asioista niin helposti, ja mielialani eivät vaihtelisi niin paljoa. Olisinko maisteri? En tiedä. Olisiko seinälläni platinalevy? En tiedä.

Ihasssama. I’m all-in.

Sellainen laite.

Sellainen laite pitäisi olla, että sen avulla ihmiset pystyisivät vaihtamaan olojaan.

Jos kuulisi kahvilassa jonkun urheilullisen tsubun vappupäivänä valittelevan että "vieläkin vähän krapula vaivaa, vaikka kello on jo kohta viisi iltapäivällä", voisi käydä tyrkkäämässä sille anturan ohimoon että "vejäpä tuosta". Itse olisi tietty dokannut viikon ja valvonut viimeiset kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Saattaisi kiirakorvella vähän naama venähtää.

Teini-ikää lähestyvä poika ja keuhkosyöpää sairastava isoäiti voisivat vaihtaa hetkeksi fiiliksiään. Eipä varmaan alottaisi poika tupakointia, ja toisaalta isoäiti saisi vielä hetken kokea miltä tuntuu olla nuori ja ponteva.

Laitetta voitaisiin käyttää tehokkaasti rikollisten rangaistuksissa. Murhaajia ja muita kehveleitä voitaisiin piinata vuosikausia heidän uhriensa omaisten fiiliksillä ja koulukiusaajille räpsäyttää jälki-istunnon lisämausteeksi kiusatun ja hakatun kivut. Ja jos laite olisi niin hi-fi että se toimisi myös välillä ihminen-eläin, turkistarhaajille ja muille eläinrääkkääjille voitaisiin antaa maistiaisiksi vangitun ja kidutetun eläimen paniikki.

Mies ja nainen voisivat vaihtaa orgasmeja. Sellaisen laitteen kanssa yhtäaikainen laukeaminen saattaisi olla vinkeä kokemus. (Naiset huom: sellaisen laitteen kanssa ei kannata feikata orgasmia, mies huomaa!)

Voitaisiin järjestää maailmanlaajuisia arpajaisia, joiden tuloksen perusteella yksi tuurihaukka (vaikka kerran kuukaudessa) pääsisi hakemaan tuntumat ennaltamäärätyltä julkkikselta. "Tällä viikolla Olosieppari-arvonnassa Barack Obama, ensi viikolla Jorma Pulkkinen!" Olisihan se hienoa tietää ihan tarkalleen, miltä Jorma Pulkkisesta tuntuu.

Monet ristiriidat ratkeaisivat helpommin. Miehet saattaisivat päästä paremmin jyvälle naisen logiikasta (ja päin vastoin)  ja ihan varmasti valtiotason neuvotteluissakin olisi hyötyä siitä, että osapuolet ymmärtäisivät toistensa motiivit ja päivän fiilarit.

Johtopäätös: Sellaisesta laitteesta olisi valtavasti hyötyä ja iloa. Insinöörit, herätys!

Tuli vaan mieleen.


JÄLKIKIRJOITUS: Esittelin ideani diplomi-insinööriystävälleni Antille. Hän haluaisi kuulemma tietää mitä pulun päässä liikkuu, ja mitä ajattelee solvauksia kadunkulmassa huuteleva puliukko. Lakkaisit, Antti, miettimästä moisia ja keskittyisit suunnittelemaan sellaista laitetta. Ei se itsestään keksiydy.

Isot Levy-yhtiöt on perseestä.

Ne Isot Levy-yhtiöt on siis niinku ihan perseestä! Niissä ei oo popparilla yhtään sananvaltaa ja meininki on semmosta et ”hei, jos ei toi lätty rupee myymään ni ovi on tuolla”. Pukupelle istuu studion nurkassa huutamassa että ”laita tasasemmaks että soi radiossa”.

Niinku Hatakan Kärtsykin sano telkkarissa, ni niissä Isoissa Levy-yhtiöissä on pelkkii bisnesmiehii jotka kyl osaa papereita lukee mut ei ne osaa kuunnella musiikkii!

Ite en kyl kestäis yhtään olla tommosella firmalla! Se on vaan ihan hiton paljon hauskempaa ku saa ite tehä vaan mitä huvittaa, eikä oo kukaan hengittämässä niskaan. Meilläkään ei oo ees mitään tuottajaa ku ihan itekseen meijän kitaristin kotona tuo edellinenkin levy ääniteltiin. No on meillä ”vastaava tuottaja” sentään, mut sekin on vaan yks kaveri Janne, joka käy lähinnä fiilistelemässä studiolla sillon tällön kun sillä on tylsää. Soitti se kerran yhen kitarasoolon puolikkaankin meille, kun ei ite osattu soittaa siihen tarpeeks vääriä ääniä.

Kyllähän se niin on että jos mieli noita lauluja saada julkastuu ja radioon, niin pitää olla joku tyyppi joka niitä tarjoilee etiäpäin. Onneks meille löyty yks semmonen Katja, joka on kyl tosi pätevä siinä hommassaan. Se on semmonen ihme hörhö joka aikasemmin myi esimerkiks Peer Güntin, Viikatteen ja Apulannan paitoja ja kierteli niitten kans Suomee. Nykyäänkin se kiertää joka kesä jokaikiset festarit mihin vaan mitenkään pääsee, ja on tosi kiva tyyppi kaikinpuolin. Oikein musadiggarien musadiggari!

Sekin on tässä meijän firmassa hirmu hyvä, että meijän annettiin ihan rauhassa kehittyä! Jos oltas oltu jollain Isolla Levy-yhtiöllä ni ihan varmana oltas saatu kenkää viimeistään tokan levyn tai ihan vihonviimeistään kolmannen levyn jälkeen. Kun eihän ne myyny niinku mittään. Mut meijän yhtiössä on onneks semmonen hyvä henki (ainaki meijän kohalla ollu) että annetaan juttujen kasvaa rauhassa ja mietitään niitä myyntilukuja sitte joskus. Se että alettiin ite äänittää ja tuottaa ja lopulta miksatakin nää meijän levyt oli meille kyl paras juttu ever. Ei ois varmana semmonen Iso Levy-yhtiö antanu lupaa yrittää itekseen kun ei ne aikasemmatkaan levyt myyny mittään. Omasta päästä ku tekkee ni on mahikset erottua joukosta ja niinhän se meijänki neljäs levy sit alko liikkuu laajemminkin.

Että semmosta tällä kertaa. En nyt pysty nimeemään ulkomuistista yhtään semmosta Isoa Levy-yhtiötä, mitkä on ihan perseestä, mut kyl niitä varmaan on vaikka kuinka paljon kun niitä niistä niin paljon kauhujuttuja kuulee. Tää meijän firma on Sony.